Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mieti tilannetta, että yhden henkilön työtehtävänä on saattaa joukko muita henkilöitä kohti tiettyjä nimettyjä tavoitteita. Mistä on kyse?

Koulutusorganisaatioissa moni lehtori, kouluttaja, pedagogi, opettaja, valmentaja tai ohjaaja saattaa määritellä oman työtehtävänsä tiukasti vain yhteen otsikon käsitteeseen sopivaksi. Olen kuullut useampienkin opettajien korostavan, että heidän tehtävänään on opettaa. Vastaavasti organisaation esimiestehtäviä hoitavien olen havainnut puhuvan mielellään johtamisesta. Urheilun yhteydessä käytetään usein termiä valmennus. Ja ohjaus tuntuu jäävän käsitenelikosta kielenkäytössä usein vähäpätöisimpään rooliin.

Vaikka periaatteessa kaikissa on kyse oikeastaan aika samasta asiasta.

Olen pohtinut paljon käsitteiden eroja – ja työtehtävien eroja. Kenties tarkastelen asiaa hieman viestinnällistenkin silmälasien läpi. Näen kuitenkin tietyssä mielessä hyvin samanlaisina tilanteet, joissa opettaja on opiskelijajoukkonsa kanssa, projektipäällikkö tiimiläistensä kanssa, valmentaja urheilijoidensa kanssa ja ohjaaja oman ryhmänsä kanssa.

Kaikissa tilanteissa on kyse ryhmästä, jolla on yhteinen tavoite sekä jokaisella ryhmän jäsenellä on omat henkilökohtaiset tavoitteensa. Yksi henkilö on nimetty ohjaamaan tuo ryhmä kohti asetettuja tavoitteita – mahdollisimman hyvällä menestyksellä. Tästä lähtien puhun opettajavalmentajajohtajasta ohjaajana.

Lähdettäessä etenemän kohti tavoitteita keinovalikoimaan vaikuttavat ohjaajan persoona, tavat toimia, ryhmän koko ja heterogeenisuus sekä moni muu asia. Toimivat käytännöt löytyvät koulutuksen ja kokemuksen kautta. Mitään yksiselitteisiä vastauksia on turha lähteä etsimään. Jokainen ryhmä ja ryhmän jäsen, jokainen vuorovaikutustilanne ja jokainen ohjaaja on aina erilainen.

Erilaisuus voi olla uhka, mutta se on myös rikkaus.

Olen pohtinut paljon esimerkiksi opettajuuden ja yritysjohtamisen eroja. Monet opettajat kavahtavat ajatusta, jossa koulutusorganisaatiot benchmarkkaavat käytäntöjä yrityselämästä. Enkä ole kyllä kuullut yritysjohdonkaan hyppivän riemusta ajatukselle, että johtoon haettaisiin uusia ideoita koulumaailmasta. Molempiin osa-alueisiin vuosien mittaan läheisesti tutustuneena näkisin kuitenkin molemmissa toimintatavoissa olevan sellaisia elementtejä, että kokemusten vaihtoa kannattaisi ihan oikeasti miettiä.

Niin opettajuus kuin johtajuuskin ovat olleet tietovallankumouksen myötä suuressa myllerryksessä. En kyseenalaista millään tavoin ohjaajapersoonalta vaadittavaa substanssiosaamista, mutta tiedon jakamisen rinnalle on noussut merkittävään rooliin tiedonhankinta sekä monipuoliset viestintätaidot ja muut metataidot. Pelkkä asiaosaaminen ei enää riitä. Tieto on muuttuvaa, joten itse substanssin lisäksi on nykyisin ohjattava entistä enemmän myös tiedonlähteiden äärelle sekä opetettava ymmärtämään myös kriittinen näkökulma tiedon oikeellisuuden arvioinnissa.

Substanssiosaamisen rinnalla avainasemassa ohjaustyössä on mielestäni aina myös ihmisten kohtaaminen ja erilaisuuden ymmärtäminen, hyvät vuorovaikutustaidot ja ryhmähengen luominen sekä henkilökohtaisen tuen tarpeen aistiminen. Ilman näitä elementtejä ei koko ryhmä voi tavoitteissaan onnistua parhaalla mahdollisella tavalla.

Ryhmää johdetaan kokonaisvaltaisesti. Ei ole olemassa vain deadlineja, opintopisteitä, kilpailuja, sijoituksia ja euroja, vaan työtä tehdään ihmisten kanssa. Ihmiset eivät saavuta tavoitteitaan pelkkien Excel-taulukoiden avulla, vaan ohjauksen onnistumiseen ja tavoitteen saavuttamiseen vaikuttavat hyvin monenlaiset sisäiset ja ulkoiset tekijät – aina henkilökemioita myöten. Matkalla kohti tavoitetta avoimesta viestintäsuhteesta on etua. Jännitteisessä vuorovaikutussuhteessa harvoin saavutetaan mestaruutta tai tehdään miljoonakauppoja – syvällisestä oppimisesta puhumattakaan.

Kuva: Heli Antila.