Kirjoitan huomiostani, jonka suhteen toivoisin olevani väärässä. Viime vuosina olen kuullut muilta kouluttajilta sekä törmännyt itse ilmiöön, jossa tavoitteena on ainoastaan ja vain täydellisyys. Mikään muu ei ole riittävästi.

Käytetään esimerkkinä korkeakoulujen arviointiasteikkoa yhdestä viiteen. Kolme asteikon korkeinta arvosanaa on määritelty seuraavasti: 5 = erinomainen, 4 = kiitettävä, 3 = hyvä. Varsin yleisesti jo hyvä 3-tason suorittaminen eli arvosana 3 tuo jatko-opintokelpoisuuden.

Olen yllättynyt siitä, että olen kuullut kollegoilta kiitettävän arvosanan aiheuttavan suunnatonta ahdistusta. Tavoitteena kun oli täydellisyys. Koko elämä ja unelmat menevät pieleen, kun arviointitaulukosta ei löydykään viitosta.

Viesti tuntui aluksi vaikealta uskoa, kunnes törmäsin ensimmäisen kerran itsekin siihen, että arvosanakseen kiitettävä 4 saanut henkilö halusi korottaa oppimistehtäväänsä. En ollut uskoa silmiäni sen paremmin kuin korviani. Miksi ihmeessä? Jos on osoittanut jo hallitsevansa aihealueen kiitettävästi, miksi ihmeessä haluaa vielä korottaa arviointia, tehdä työnsä uusiksi ja pyrkiä täydellisyyteen.

Nyt liikutaan nimittäin jo sellaisissa korkeuksissa, että korkeakouluopinnoissa vaaditaan varsin kypsää ja syvällistä pohdintaa. Sitä viitosta ei ole välttämättä ihan helppoa saada. Vaikka ymmärrystä asioista olisikin, saattaa etenkin opintojen alkuvaiheessa kirjallinen käsittelytapa vielä hakea muotoaan. Kaikkea ei vielä osaa jäsennellä tai suhteuttaa kokonaisuuteen.

Omaa ymmärrystä ei aina ole helppoa suoltaa paperille ihan täydellisessä muodossa, ei silloinkaan, vaikka olisi paininut aihealueen parissa työkseen jo useita vuosia. Keskittyminen, kiire ja monet inhimilliset tekijät asettavat työskentelylle lisäksi omat haasteensa. Siksi rimaa on aina välillä syytä laskea.

Miksi kiitettävä ei riitä?

Miksi hyvä ei riitä?

Miksi ollaan valmiita rääkkäämään itsensä stressin partaalle asettamalla omat tavoitteet aivan liian korkealle? Kun vähempikin riittäisi. Ei työelämässäkään ole mahdollisuuksia parannella suorituksiaan loputtomiin. Hyvä on hyvä. En näe minkäänlaista syytä lähteä sitä enää parantelemaan. Parempaa voi aina lähteä tavoittelemaan seuraavassa tehtävässä.

Kun haluaa tavoitella enemmän, voi opiskella enemmän ja hakeutua laaja-alaisemman tiedon pariin. Ihan vapaasti voi tehdä uusia kursseja ja uusia oppimistehtäviä. Voi kokeilla toistakin tieteenalaa. Uusissa tehtävissä voi pyrkiä osoittamaan parempaa aiheen hallintaa ja syvällisempiä pohdintatasoja. Opintojen edetessä se on vieläpä helpompaa kokemusten ja uusien oppien karttumisen myötä.

Opiskelu on prosessi. Tehtävät seuraavat toisiaan, eikä niihin kannata juuttua.

Uusi tehtävä on aina myös uusi mahdollisuus.

Kuva: Heli Antila.