Olen viime viikkoina tutustunut muutamiin opettajuuteen liittyviin selvityksiin ja keskusteluihin. Väistämättä opettajuuden mielikuvista lukiessani palaan kerta toisensa jälkeen siihen mielikuvaan, että opettaja-sanalla tunnutaan monissa yhteyksissä tarkoittavan ja ymmärtävän lähinnä peruskoulun opettajaa. Ja hänenkin työnkuvanaan nähdään aivan liian usein opettajajohtoinen oppituntien pitäminen vanhahtavassa luokkahuoneessa.

Vaikka en peruskoulujen tilannetta hirvittävän hyvin tunnekaan, tiedän tämän stereotypian näyttävän useimmissa peruskouluissakin hyvin yksinkertaistetulta, vieraalta ja auttamattoman vanhanaikaiselta. Vielä vieraampi se on muille opettajille.

Nyt en kuitenkaan aio oikoa peruskoulujen opettajuuden tämän päivän totuuksia. Minua kiusaa se, miksi opettajuus tunnutaan monissa yhteyksissä nähtävän ensisijaisesti oppivelvollisuusikäisten lasten luotsaajana. Itselleni tuon sanan merkitys on monin verroin laajempi.

Muistan törmänneeni tähän asiaan aiemminkin. Toimiessani ammattikorkeakoulun lehtorina sain kerta toisensa jälkeen selitellä muun muassa seuraavia asioita: 1) opiskelijani eivät ole lapsia, 2) en ole missään tekemisissä täysi-ikäisten opiskelijoitteni vanhempien kanssa, 3) opiskelemme muuallakin kuin luokassa, 4) suuri(n) osa työstäni on jotain ihan muuta kuin opettamista, 5) en pidä kokeita, vaan teemme oppimistehtäviä ja projekteja…

Erityisen vaikeaksi osoittautui tuo kohta neljä. Etenkin niinä vuosina, kun pääosa työstäni liittyi kehittämishankkeisiin, tuntui monelle aivan ylipääsemättömältä totuudelta se, että opettaja ei opettanut. Eihän silloin voi olla opettaja, jos ei edes opeta. Opettajan muuttuneesta työnkuvasta löydät ajatuksiani täältä: Lähiopetuksesta ja opettajan työstä.

Opettajaidentiteetti on muutenkin ollut minulle haastava asia. Koska olin ennen opettajuuttani työskennellyt yritysmaailmassa, taisin osaltani olla itsekin noiden virheellisten stereotypioiden uhri. Muistan hyvin, että alkuvuosina itsestänikin tuntui vieraalta käyttää itsestään opettaja-nimitystä.

Olenkin pohtinut paljon käsitteiden nimiä ja eri tilanteissa esitellyt itseni niin valmentajaksi, kouluttajaksi kuin pedagogiseksi asiantuntijaksikin. Termien kanssa leikittelyssäkin kannattaa kuitenkin olla varovainen, sillä vaikka ne paikka paikoin ovatkin lähellä toisiaan, sisältävät ne aina tietynlaisen vivahde-eron. Lisäksi termit helposti ymmärretään eri tavalla – kuulijasta ja hänen taustastaan riippuen.

En haluaisi rajata opettajaa pelkästään edes koulukontekstiin. Mielestäni luokan luotsaamisessa on yllättävänkin paljon yhteistä esimerkiksi projektitiimin johtamisen kanssa. Näistä ajatuksistani olen kirjoittanut aiemmin tekstissäni: Opettajuus, ohjaajuus, valmennus, johtaminen – onko nimellä väliä?

Yksi mahdollinen selitys peruskoulumielikuvan korostumiselle saattaa olla se, että oppivelvollisuuskoulu on AINOA koulumuoto, joka on kaikille suomalaisille yhteinen kokemus. Varhaiskasvatuksessa toimivista lastentarhanopettajista ja eskariopettajista ei kaikilla ole omakohtaista kokemusta, joten opettajuuden katsotaan alkavan vasta koulussa.

Vastaavasti peruskoulun jälkeen koulutuspolut risteävät eri suuntiin: yksi lähtee ammatilliseen koulutukseen, toinen lukioon, kolmas saattaa käydä kansanopiston. Myöhemmin osa jatkaa koulupolkuaan ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa tai vaikkapa avoimen korkeakoulun kautta. Osalle tutuiksi tulevat valmennuskurssit, toisille kansalais- ja työväenopistot, joku intoutuu yksityisen koulutuksen pariin. Kaikissa näistä toimii opettajia, mutta kokemus niistä ei ole enää koko kansalle yhteinen.

Kuva: Heli Antila.