Nyt osui ja upposi. Ihan täysillä. Reetta Rädyn kolumni maaseudun nuorista osuu asian ytimeen. Miten tärkeästä asiasta hän puhuukaan. Ja miten huonosti maalla asuviin liittyvä syrjintä kaupunkiseuduilla usein ymmärretäänkään.
Nuorten on lähdettävä maaseudulta usein viimeistään kouluttautumaan. Kaikki eivät haluaisi lähteä, mutta koulutusvietti asettaa heidän pakkorakoon. Jos haluaa kouluttautua, on lähdettävä. Ja paluu voi olla vaikeaa, vaikka sitä hiljaa mielessään haluaisikin.
Millä saadaan koulutukseen hyvä hakijamäärä?
Koulutukseen osallistuvien määrä. Ensimmäinen skeptikko sanoo tähän, että maaseudulla järjestettävät koulutukset eivät kerää riittävästi osallistujia ja ne tulevat kalliiksi. Niitä ei siis taloudellisessa mielessä kannata järjestää.
Työskentelin ammattikorkeakoulun sivupisteessä yli kymmenen vuotta ja tyrmään tämän näkemyksen. Se on kuitenkin totta, että kaikille maaseudulla järjestettäville koulutusaloille ei ole riittävästi hakijoita – tai että enemmänkin mahtuisi.
Syynä tähän ei ole välttämättä kuitenkaan aina se, että kyseinen koulutus ei kiinnostaisi.
Kulkuyhteydet. Olen kuullut varsin yleisen koulutuksen esteen olevan huonot julkiset kulkuyhteydet maaseudulle päin. Junat ja bussit kulkevat niin, että maalta pääsee (ehkä) koulupäiväksi kaupunkiin, mutta kaupungista ei pääse maalle – ei mitenkään.
Voidaksesi osallistua toisella maaseutupaikkakunnalla olevaan koulutukseen, sinulla on kaksi vaihtoehtoa: muuta paikkakunnalle tai kulje omalla autolla. Jos puhutaan toisen asteen koulutuksesta, ei moni 16-vuotias ole vielä valmis muuttamaan pois kotoa. Ja ajokorttia heillä ei ole.
Pienessä yksikössä monet asiat pystytään tekemään kustannustehokkaammin kuin isossa. Myös tilavuokrat ovat maaseudulla kaupunkia edullisempia. Yhteistyöverkostokin on helposti tavoitettavissa. Periaatteessa kaikki on mahdollista, koska pieni kunta on kuin yhteiskunta pienoiskoossa.
Koulutuksen markkinointi. Toinen yleinen syy heikohkoihin hakijamääriin saattaa löytyä koulutusten markkinoinnista. Kun oppilaitokset ja korkeakoulut ovat yhä isompia organisaatioita, lähestyvät ne hakijoitaan yleensä yhteisillä ilmoituksilla hakuvaiheessa. Silloin maaseutukoulutukset hukkuvat isoon koulutusten massaan. Hakijat eivät välttämättä edes huomaa, että koulutuksia järjestetään muuallakin kuin pääkampuksella. Sivutoimipisteiden koulutukset tarvitsevat omat ilmoituksensa, sillä kohderyhmäkin eroaa usein muista koulutuksista.
Koko organisaation viestinnästä vastaava viestintäosasto ei välttämättä hoksaa tai ehdi miettiä sivupisteen oman ilmoituksen merkitystä, sillä kokonaisuutta ajatellen kyseessä on varsin pieni osa-alue. Siksi sivupisteellä työskentelevien onkin itse oltava aktiivisia markkinoinnin suhteen. Kaikilla opettajilla ei ole viestintä- ja markkinointialan koulutusta. Siksi puutteellisen markkinoinnin ongelmaa ei välttämättä edes huomata ruohonjuuritasolla. Kunnatkaan eivät välttämättä ota aktiivista roolia, koska eivät ole ammatillisen tai korkeakoulutuksen järjestäjiä. Toisen organisaation toimintatapoihin ei sekaannuta.
Ja näin lopputulos voi olla se, että juuri kukaan ei edes tiedä kyseisen paikkakunnan koulutusmahdollisuuksista. Vaikea on koulutukseen hakeutua, jos sen olemassaolosta ei edes tiedä.
Väitän tehneeni vuosittain kymmeniä palkattomia työtunteja sivupisteen koulutusten markkinoinnin eteen ammattikorkeakoulussa työskennellessäni. Kiersin rekrymessuja, toisen asteen oppilaitoksia, tapasin yrittäjiä, virkamiehiä ja potentiaalisia opiskelijoita. Kerroin koulutuksista, sometin, rekrytoin opiskelijat kirjoittamaan blogiin opiskelustaan ja houkuttelemaan tuttaviaan hakemaan koulutukseen, kirjoitin itse opiskeluprojekteista ja pyrin kaikin mahdollisin tavoin mahdollisimman kattavaan näkyvyyteen.
Väitän tästä kansalaisaktiivisuudestani olleen myös hyötyä, sillä kyseisten koulutusten hakijamäärät nousivat ja saimme vuodesta toiseen valita hyvät opiskelijat isosta hakijajoukosta.
Jos haluatte apuja maakuntapisteiden – sivutoimipisteiden – koulutusten markkinointiviestinnässä, olen käytettävissänne. Ammattikorkeakoulun lehtorin urallani opetin tai tein projektitöitä nimittäin ainoastaan sivutoimipisteillä. Minulla oli ainoastaan yksi opintojakso pääkampukselle – ja senkin pidin aina verkkokurssina.
Koin siis aina olevani pääkampuksella eräänlainen turisti, vaikka verkostoiduinkin vuosien mittaan niin monien työkavereitteni kanssa, että harvinaisesta seurastani lounashuoneessa lähes kinasteltiin.
Kaupunkien ääni kuuluu
”Kaikki maailmassa ei määrity kaupunkilaisten kautta.” Näin kirjoittaa Reetta Räty.
Ja kuitenkin maaseudusta uutisointi tapahtuu lähes aina kaupunkilaisnäkökulmasta – ainakin näin maalla asuvan mielestä. Harvoin tunnistan mediassa esitettyä maaseutua omakseni. Yleisessä uutispuheessa maaseutu nähdään köyhänä, kalliina ja kuihtuvana tai toisaalta idyllisenä kesäparatiisina.
Miksi kukaan ei kerro heille, että olemme ihan samanlaisia ihmisiä kuin kaupunkilaisetkin?
Olemme kouluttautuneet haluamallemme alalle, osa useammallekin. Teemme töitä usein muulla alalla kuin maa- ja metsätaloudessa. Meillä on kotona toimivat nettiyhteydet ja seuraamme mitä maailmassa tapahtuu. Lapsemme harrastavat yleensä ihan samoja asioita kuin kaupunkilaislapsetkin: käyvät musiikkiopistossa tai käsityökerhossa, pelaavat jääkiekkoa tai harrastavat jotain muuta urheilulajia.
Maaseudulle ei jäädä pelkkää passiivisuuttaan. Tänne jäädään, koska lenkkipolut, hiihtoladut ja marjastusmaastot ovat lähellä. Täällä on niin hiljaista ja rauhallista, että lintujen äänet ja pörriäisten pörinä kuuluvat. Ilma on puhdasta ja asumiskulut niin kohtuulliset, että moni pystyy keskipalkkaisenakin maksamaan oman elinikänsä aikana asuntolainansa.
”Nuoret tosiaan lähtevät syrjäkyliltä. Osa siksi, että haluaa, osa siksi, että vaihtoehtoja ei ole.” Näin Reetta Räty kirjoittaa.
Tietenkin osa haluaa lähteä. On aika normaaliakin, että nuoret haluavat itsenäistyä ja pois vanhempien helmoista. Näin pitääkin olla. Muistan aikanaan monen sivupisteeseen opiskelemaan tulleen nuoren sanoneen minulle, että he kyllä halusivat kotoa pois, mutta toiseen PIENEEN kaupunkiin – kun itsekin ovat maalta kotoisin.
Rädyn mainitsema lähtemisen pakko ei ulotu ainoastaan nuoriin. Myös useat organisaatiot ovat keskittäneet toimintaansa, koulutusorganisaatiot mukaan lukien. Sivupisteitä on lakkautettu ja monet työntekijät ovat joutuneet siirtymään päätoimipisteisiin vasten tahtoaan.
Samalla on kenties tahattomasti saatu aikaan se, että maakunnallisista toiminnoista on tullut vain keskuskaupunkien toimintoja. Koko maakuntaa ei kehitetä keskuskaupungista käsin, vaan alueiden kehitystyön on tapahtuttava alueilla. Aluekehitystyössä tärkeimpiä yhteistyökumppaneita ovat muut maaseudun toimijat, eivät suinkaan omat työkaverit yhteisessä avokonttorissa. Jotta työllä olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet onnistua, on vuorovaikutuksen ruohonjuuritason toimijoiden kanssa oltava aktiivista.
Itse en olisi koskaan saanut toteutumaan esimerkiksi toisen asteen opiskelijoiden kurkistuskursseja ammattikorkeaopintoihin, jos en olisi ollut niin opiskelijoiden kuin opettajienkin helposti tavoitettavissa samalla paikkakunnalla – ja samassa rakennuksessa.
Koulumaailmassa yhteistyö tarkoittaa sitä, että opettaja ei seurustele ainoastaan muiden opettajien ja oppilaiden kanssa, vaan pitää tiiviisti yhteyttä yrityselämään ja virkamiehiin sekä kehittää toimintaansa koko ajan. Meillä maalla tämäkin suhdetoiminta on luontevaa toteuttaa, sillä kaikki toimijat ovat tuttuja ja kehittämisen tavoite on yhteinen.
Taistelemme pysyäksemme hengissä, kuntana, koulutusalana tai sivutoimisteenä.
Ja tässä kilpailussa hyvätkään tunnusvulut eivät aina auta, sillä konkreettinen maaseudulla toiminen tuntuu joskus näyttäytyvän organisaatioille kuin jonkinlaisena häpeäpilkkuna ja valtavana kulueränä.
Ja lopetuspäätökset tehdään yleensä aina kaupungeissa.
Huvittavaksi tämän ajattelutavan tekee se, että monet suuret yritykset toimivat todellisuudessa maaseudulla. Maaseutua kun on niin monenlaista. Ja varsin kiinnostavaa on sekin, että ”epäpätevät” maalaiset pääsevät kyllä hyviin työtehtäviin päätoimistoihin – jos he niin haluavat. Monelle tämä haluaminenkin on taloudellinen pakko.
Ikään kuin ihmisen älykkyysosamäärä kasvaisi aina kun raja maalta kaupunkiin ylittyy.
Mitä tapahtuukaan uusien tuulten puhaltaessa?
Tämä vuosi on ollut monessa mielessä poikkeuksellinen. On alettu puhua maaseudun uudesta tulemisesta, sillä vihoviimeisetkin toimijat huomasivat, että etätyöt ovat mahdollisia ja etätyö yleensä jopa tehokkaampaa ja tuloksellisempaa kuin toimistolla tehty työ.
Me maalaiset tiesimme tämän jo kauan sitten.
Muistan oivaltaneeni melko pian Internetin ”hullun vuoden” 1994 jälkeen, että sähköposti on mullistanut työelämäni. Ensimmäistä kertaa pystyin kotitoimistostani hoitamaan monia sellaisia asioita, jotka olivat aiemmin vaatineet käynnin jossain. Ja kun maalta lähdetään, on matka valitettavan usein pitkä.
Useita työtunteja viikossa vapautui. Yrittäjänä saatoin vielä tehdä valinnan, miten halusin jakaa ne työni ja vapaa-aikani kesken. Molemmat saivat omansa.
Pidän erittäin hyvänä asiana sitä, että monipaikkaisuus lisääntyy etätyön myötä ja monet ihmiset voivat oikeasti viettää enemmän aikaansa haluamissaan paikoissa. Muutos ei voi olla näkymättä myös parantuneena työn laatuna.
Toivon, että seuraavana askeleena on luvassa kunnallisverotuksen muutos niin, että enemmän verorahoja saadaan myös mökkipaikkakuntien kehittämiseen. Kannatan sitä, että ihmiset voisivat maksaa kunnallisveronsa kaikkien niiden paikkakuntien hyväksi, joissa he aikaansa viettävät.
Näen maaseutumaisilla alueilla koulutuksen näkökulmasta valtavasti hyödyntämätöntä potentiaalia. Etätyöläisten virran kasvaessa se ei ainakaan pienene. Odotan innolla niitä koulutuksenjärjestäjiä, jotka uskaltavat ensimmäisenä uida vastavirtaan ja aloittaa maaseudun laajamittaisen lisäkouluttamisen yhdistelemällä lähi- ja etäopetusta. Koulutushalukkuutta maalta löytyy, monilta aikuisiltakin.
Tähänkin voisin antaa vinkkejä.
Ajatuksia viestinnästä - ja vähän muustakin 