Evakkojen perilliset. Keitä me olemme ja minne me kuulumme? Hellä Neuvonen-Seppänen on koonnut kiinnostavaksi tietokirjaksi väitöskirjatyössään esille nousseita evakkojen jälkipolvien tarinoita.

Kun on itse osa kohderyhmää, kirja on tietenkin pakko lukea. Tarinoista huokuvat karjalaisen kulttuurin valoisat puolet ja iloinen elämänasenne. Esille tulee kuitenkin myös sen salattu synkkyys – juurettomuus, kaiho, menneessä eläminen ja karjalan evakkojen ikävät kokemukset uusilla kotiseuduillaan. Tätä puolta on harvemmin nostettu esille.

Elin ensimmäiset elinvuoteni pitkälti karjalaismummon hoivissa vanhempieni keskittyessä työelämään. Murre, perinneruoat ja lukuisat kertomukset tulivat tutuksi, ehkä joku laulu ja lorukin. Kirjaa lukiessani ymmärsin, että kasvoin karjalaiseen kuplaan. Lapsen mielessä alkoi elää mielikuva kauniista paratiisimaisesta maaseudusta, jossa kaikki asiat olivat hyvin.

Neuvonen-Seppänen listaa siirtokarjalaisuuden ylisukupolviksiksi jäljiksi muun muassa hyväksynnän kaipuun ja juurettomuuden. Hänen mukaansa hyväksynnän kaipuu näkyi kovana työntekona, ankarana kurina ja eräänlaisena selviytymistaisteluna, jossa mikään ei ollut riittävästi. Evakkoja ei suinkaan monissa paikoissa katsottu hyvällä, heidän jälkeläisiään kiusattiin kouluissa, evakkoja ryssiteltiin ja ihmeteltiin, miksi he lähtivät pois Karjalan unelmamaasta – ikään kuin vaihtoehtoja olisi ollut.

Tästäkö armoton perfektionismini ja työnarkomaniani kumpuaa? Yritänkö minäkin ylisukupolvisesti suorittaa jotain, osoittaa selviämistäni ja pärjäämistäni? Juurettomuus on helpompi allekirjoittaa. En koskaan kotiutunut lapsuuteni kotiseudulle. Tunsin itseni erilaiseksi ja niin kauan kuin muistan, halusin sieltä vain pois. Työurani varrella ihmettelin ja ihailinkin kylätoimintaa. Minusta oli käsittämätöntä, miten intohimoisesti monet ihmiset lähiympäristössä suhtautuivat kotikyliinsä. Itse en pystynyt kuitenkaan samaistumaan tunteeseen. Koti pihoineen ja ulkoilumaastoineen tuntui tärkeältä, mutta en koskaan rakastunut kotikuntiini ja kotikyliini tai kokenut päässeeni niiden yhteisöihin sisälle. Koin aina olevani jotenkin erilainen. Minulta puuttui kotiseutuhenki. Tuolla sivuilla se luki selkeästi: juureton, sitähän se oli.

Kirjan kertomuksia lukiessani en voi olla vertaamatta karjalaisten kokemuksia ukrainalaisten kokemuksiin. Vuosikymmenien aikana on sentään opittu jotain. Nyt jopa vieraasta maasta tulevat hädänalaiset osataan ottaa asianmukaisesti vastaan ja heitä autetaan pilkan ja ivailun sijasta. Onneksi. Tuntuu todella järkyttävältä lukea, miten aikanaan ei olla ymmärretty evakoiden, oman maan kansalaisten, tilannetta. Rajan pinnasta lähtö tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mitään ei ollut aikaa ottaa mukaan ja evakot ja perääntyvät suomalaissotilaat lähtivät matkaan yhdessä pommien kumutessa taustalla. Ja uusilla kotipaikoilla kysyttiin: ”Miksi lähdit?”

Ikäviä kokemuksia paikkailtiin korkeintaan laastarilla, henkistä apua ei juuri ollut saatavilla. Ei siis ihme, että ikävimmistä kokemuksista opittiin vaikenemaan, vaikeita asioita ei opittu käsittelemään ja syntyi sisäisiä traumoja. Malli saattoi myös siirtyä jälkipolville.

Todellakin. En ole mikään ongelmaratkaisija. Hymy on huulilla julkisesti silloinkin, kun töiden alla väsyttää armottomasti.

Neuvonen-Seppänen listaa siirtokarjalaisuuden myös näkyvän ammatillisissa valinnoissa. Hän puhuu kotiinpalaajista, mahdollisuuksien näkijöistä, hyväksynnän lunastajista ja perinteenjatkajista. Osansa saa myös ortodoksinen uskonto ja sen mukanaan tuomat kokemukset. Tuntuu ikävältä lukea, että ihmiset ovat joukkopaineessa joutuneet jopa salaamaan tai muuttamaan uskonnollista vakaumustaan. Näin se ei saisi mennä.

Itsellänikin karjalaisuus tuli osaksi ammatillista kehitystä. Kirjoitin nuorena toimittajana useita vuosia Karjala-lehteen ja tulin noina vuosina kierrelleeksi useissa pitäjäjuhlissa. Ehkä se kaikki olikin alitajuista omaan kulttuuriperimään tutustumista, vaikken sen merkitystä nuorena toimittajana vielä ymmärtänytkään. Sen sijaan kotiseutumatkalle kieltäydyin lähtemästä. Tiesin, ettei sotatoimialueella odottaisi mitään. Halusin säilyttää mummon kertomusten pohjalta rakentamani mielikuvat.

Lukiessani Evakkojen perillisiä koen tehneeni samalla tutkimusmatkaa myös itseeni. Lukeminen ei ollut aina ihan helppoa. Törmäsin ensimmäistä kertaa myös todella kipeisiin kertomuksiin. Niistä ei pitäjäjuhlilla toimittajalle puhuttu.

Luulin tietäväni karjalaisuudesta paljon, mutta opin rutkasti lisää. Pääsin sisälle myös sen salattuun pimeään puoleen – ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Kiitos.