Sattuipas hauskasti. Juuri kun olin lukenut ja arvioinut Älykkyysloukun ja pohtinut viisaiden ihmisten tekemiä tyhmiä päätöksiä, päädyin jälleen lukemaan kunnianhimosta ja liiallisen kunnianhimon haitallisista vaikutuksista.

”Minun juttuni on tämänkin kirjan kanteen taiteiltu riman korkeus; haluan puhua siitä. Meidän olisi – siis sinun ja minun – ajoittain terveellistä pysähtyä, tulla tietoisiksi siitä, mihin liian kunnianhimoiset tavoitteet voivat olla meitä ja ehkäpä myös läheisiämme johtamassa.”

Olen lukenut aiemminkin Juha T. Hakalan ajatuksia. Hän on tietokirjailija, kasvatustieteen professori ja filosofi. Ensimmäisenä minulle tulevat hänestä mieleen aina maanmainiot graduoppaat, joista sain aikanaan apuja itse ja joita myöhemmin käytin omassa opetuksessani opettaessani tieteellistä kirjoittamista ja ohjatessani opinnäytetöitä ammattikorkeakoulukentällä.

Näin jälkikäteen miettien Hakalan graduoppaat koskettivat siitä syystä, että ne olivat konkreettisia ja helppolukuisia. Usko tai älä, kaikki opinnäyteoppaat eivät ole. Hakalaa lukiessa kaikki energia ei mennyt siihen ymmärtääkö lukemansa, vaan sivuilta tarttui haaviin monia hyödyllisiä vinkkejä omaan tekemiseen. Ne eivät olleet ”haukionkala” -tekniikalla läpi kahlattuja lukijansa tyhjäksi jättäviä teoksia. Ehkä Hakalaa voisikin pitää yhtenä syyllisenä siihen, että omaksuin myös tieteellisen tekstin teon olevan kivaa ja kehotin opiskelijoitani valitemaan mukavan aiheen ja suhtautumaan intohimoisesti opinnäytetyön tekoon.

Jokainen ryhmä jaksoi aina hymähtää sanavalinnoilleni.

Vähemmällä enemmän -teokseen tartuin suurella innolla, sillä olen itsekin parantumaton työnarkomaani ja oma kunnianhimoni on pilvissä. Vaikka tunnustaudun rohkeaksi kokeilijaksi ja uskallan tehdä julkisia virheitäkin, löydän kaikesta tekemisestäni aina kosolti parannettavaa. Perfektionismini on vienyt minut muun muassa kertaalleen pitkälle sairauslomalle, saanut minut siirtymään tuottavasta pienyrittäjyydestä akateemiseksi opiskelijaksi ja irtisanoutumaan vakituisesta työsuhteesta. En halua edes ajatella, kuinka paljon se on vaikuttanut perhe-elämääni ja ystävyyssuhteisiini.

Tiesin jo kirjan kolahtaessa postilaatikkoon, että minun on helppo samaistua siihen. Ja niinhän siinä kävi.

Asennemuutoksen paikka

Juha T. Hakala kertoo kirjassaan muun muassa työstään opinnoissaan viipyneiden opiskelijoiden parissa. Hän auttoi vuosia maisterikursseillaan maaliin niitä matkallaan kompuroineita opiskelijoita, joiden lopputyö ei millään meinannut valmistua. Hakalan kertomuksissa pysähdyttää se, että gradukynnys nousi yllättäen kaikkein korkeimmalle juuri lahjakkailla opiskelijoilla. Heidän olisi mielestään pitänyt onnistua niin hyvin, että tekeminen jäi puolitiehen. Keskeneräinen gradu tuntui heistä paremmalta vaihtoehdolta kuin keskinkertainen valmis.

”On asioita, joista selviämme varmemmin, jos pudotamme rimaa ja ikään kuin rentoudumme. Alamme ottaa pienempiä askeleita. Eikä siinä kaikki, kun lakkaamme kiristämästä purukalustoamme yhteen, huomaamme, mitä meissä alkaa tapahtua. Pieniä ihmeitä. Aivan liian ylivoimaiset tavoitteet kaikkoavat silmiemme edestä ja voimme kenties eräänä päivänä elää todeksi ikivanhan merenkulkijoiden viisauden: ”Kun olet matkalla, oikeastaan olet jo perillä.””

Hakala kuvailee osuvasti kunnianhimoisten ihmisten pääsyä inhimillisen suorituskyvyn äärirajoille. Ennätykset ja maine ovat heille tuttu juttu. Mutta samalla liika kunnianhimo saattaa ajaa puolitehoiseen elämään, ”epäonnistumisen puristavat sormet kaulallaan”, nähden tavoitteensa siintävän kangastuksen lailla horisontissaan – koskaan kuitenkaan saavuttamatta sitä. Hakala kehottaakin miettimään, onko tärkeämpää matka vai määränpää ja missä vaiheessa ”mailan puristaminen” kannattaisikin vaihtaa hiemaan kepeämpään otteeseen ja paloitella isot tavoitteet hiemna pienemmiksi konkreettisiksi möykyiksi. Silloin niiden saavuttaminenkin on helpompaa.

Julkisuudessa puhutaan usein siitä, miten maailma ja työelämä ympärillämme vaatii meiltä yhä enemmän – usein uupumukseen asti. Valitettavasti tätä mielikuvaa ei voi vääränäkään pitää, mutta usein unohdetaan kuitenkin mainita, että ihminen tekee lopulta päätöksensä itse. Useimmilla meistä voi ihan oikeasti olla mahdollisuus irrottautua oravanpyörästä ja tehdä Hakalan peräämä asennemuutos. Toki päätös usein voi sisältää riskin.

Onko se epäonnistumisen pelko, mikä estää vanhasta luopumisen? Vai eikö tarina kunnianhimoisesta ja asiakeskeisestä toiminnasta vain salli rönsyjä? Hakala muistuttaa lukijan mieliin myös sen kiusallisen tosiasian, että monet nopeasti huipulle kivunneet kunnianhimoiset uupuvat ovat nuoria aikuisia, ”itsekin vielä ihmisinä kesken”. Hakala käyttää kirjassaan ilmaisua ”tehokasvatetut akateemiset broilerit (lue: nuorehkot uraohjusprofessorit).” He ovat osoitus onnistuneesta ohjauksesta, tuesta ja sparrauksesta, mutta heidänkin tiensä huipulle on saattanut olla liian nopea ja kova.

Niin, menestys ei takaa henkistä hyvinvointia. Moni huomaa sen liian myöhään.

Työelämässä riittää vuosia, joten muutama välivuosi jo ennen akateemisia opiskeluja saattaisi todellisuudessa tehdä monille hyvää. Hetimullekaikkitänne -asenteesta tulisi päästä eroon.

Työelämäkin kaipaisi muutosta. yhä useammalla alalla tavoitteet on ylimitoitettu ja resurssit alimitoitettu. Ajattelulle jää yhä harvemmin enää riittävästi aikaa ja asioiden saattaminen valmiiksi keskeneräisinä ei takaa parasta mahdollista laatua. Tämä on omiaan kasvattamaan riittämättömyyden tunnetta. Hakalan kuvitteellinen esimerkki Albert Einsteinista tämän päivän työelämässä on koskettava:

”Katsos Albert, kun me niin tarvittaisiin tää artikkeli tän vuoden julkaisutietoihin!”

Veikkaan, että aika moni akateemisessa työelämässä pyörinyt on kuullut tuon lauseen. Jos Einstein olisi joutunut aikanaa taipumaan tuohon, saattaisi ymmärryksemme maailmasta olla monin paikoin virheellisempi. Ja tuskin suhteellisuusteoriakaan olisi koskaan valmistunut.

Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Se konkretisoi hyvin, mihin liika kunnianhimo saattaa johtaa. Lisääntyvät vaatimukset saattavat tehdä menestyjästäkin saamattoman ja uupuneen toimijan, josta tulee lopulta luovuutensa kadottanut näköalaton rutiinien toistaja. Suosittelen lämpimästi tutustumaan teokseen. Se sopii mielestäni muillekin kuin akateemisen maailman kasvateille, vaikka esimerkit sieltä enimmäkseen tulevatkin. Kuten alussa totesin, on Hakalan teksti helppolukuista ja lukijaystävällistä.

Kirjan sanoma on selkeä: pudota rimaa ja voi paremmin.

Teksti: Heli Antila

Lainaukset kirjasta: Hakala, J.T. 2021 Vähemmällä enemmän. Alma Talent.

Advertisement