”Siis taas englanninkielinen artikkeli – apua.”

Olen saanut opiskelijapalautteen, jossa kritisoitiin runsasta vieraskielistä kirjallisuutta. Tässä tapauksessa kyseisen opintojakson kirjallisuus ei ollut minun päätösvallassani, joten palaute ei johtanut muutokseen.

Olen myös saanut selittää englanninkielisen abstractin merkitystä opinnäytetyössä. Monen on perisuomalaisen aiheensa kanssa ollut vaikea ymmärtää edes sitä, millaisissa hypoteettisissa tilanteissa joku eri kielialueelta voisi olla kiinnostunut hänen opinnäytetyöstään. Silti englanninkielinen tiivistelmäkin on aina tehty.

Omilta opiskeluvuosiltani muistan yhteisöllisen tavan, jolla englanninkieliseen kirjallisuuteen pureuduttiin. Kirjan luvut jaettiin suomennettaviksi. Näin jokainen tuli lukeneeksi vain yhden englanninkielisen luvun ja sai opiskella muut asiat muiden suomennoksista. Tietenkin tähän malliin sisältyi riski kääntövirheistä, mutta pääsääntöisesti kaikki olivat mieluummin valmiita ottamaan tuon riskin, kuin lukemaan satoja sivuja englanninkielistä kirjaa. Mutta tämä tapahtui jo kauan sitten.

Keskustelin jokin aika sitten kansainvälisissä työtehtävissä olevan henkilön kanssa vieraskielisestä tiedekirjallisuudesta ja termien nyansseista. Vaikka englanti on hänelle luonteva päivittäinen työkieli, myönsi hänkin jopa avaintermien merkitysten todennäköisesti muuttuvan matkalla – tai jäävän jopa epäselviksi. Omalla äidinkielellä luetusta tekstistä saa kuitenkin niin paljon enemmän irti.

Aina välillä huomaa puheenvuoroja, joissa ollaan huolissaan suomen asemasta tiedekielenä. Jostain syystä keskustelut tyrehtyvät usein lyhyeen. Ranking-listat, joissa yliopistot saavat pisteitä ulkomaisiin julkaisuihin tehdyistä vertaisarvioiduista artikkeleista, tuntuvat lopulta vievän voiton. Siksi jopa artikkeliväitöskirjan artikkeleilta edellytetään yhä useammin samaa. Joissain tohtoriohjelmissa suositaan vain englanninkielisiä väitöskirjoja. Kansainvälisessä kilpailussa korkeakoulun imagolle ei tänä päivänä välttämättä ole eduksi tehdä julkaisuja suomeksi.

Minun mielestäni se on sääli. Markkinointiviestinnän ihmisenä olen tottunut ajattelemaan kohderyhmän tarpeita. Minun on vaikea omaksua näkemystä, että tiedettä tehtäisiin ainoastaan ja vain kansainvälistä tiedeyhteisöä varten. Toki sekin on tärkeää, mutta ei mielestäni ainoa funktio.

Kielitieteilijä ja kirjailija Janne Saarikivi julkaisi keväällä teoksen ”Suomen kieli ja mieli”. Teoksessaan hän nostaa esille monia kiinnostavia ajatuksia suomeen ja suomalaisuuteen liittyen. Suosittleen lukemaan. Hän haluaisi puhua suomen kielistä monikossa, koska eri puolilta Suomea ja erilaisista työtehtävistä löytyy nykyisin hyvin erilaisia tapoja käyttää kotoistakin kieltä. Hän pohtii myös omaa suhdettaan suomen kieleen aina lapsuusvuosistaan ja niihin liittyvistä kokemuksistaan lähtien.

”Suomen kielestä luovutaan, koska yliopistot kilapilevat keskenään kansainvälisesti. Tässä kilpailussa tärkeää on ulkomailta rekrytointi, kansainväliset (maksavat) opiskelijat sekä kansainvälisten tutkimushankkeiden saaminen. Sellainen asia kuin oman maan tutkiminen, ympäröivän yhteisön palvelu tai oman maan yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen taas ei uudessa yliopistossa ole tärkeää.” (Saarikivi 2020, 232.)

Hän muistuttaa teoksessaan myös päinvastaisesta tialnteesta Suomen historiassa reilut 150 vuotta sitten. Suomalaisuutta ajaneet henkilöt näkivät tärkeänä, että tieteen saavutukset saataisiin mahdollisimman laajasti koko kansan tietoisuuteen ja jopa väitästilaisuudet muutettua suomenkielisiksi. Näin yhä useampi voisi kokea olevansa osa tiedeyhteisöä. Hankkeessa onnistuttiinkin.

Ymmärrän kansainvälisen kilpailun, mutta silti olen hieman huolissani siitä, että suomalaistutkijat kirjoittavat englanniksi artikkeleita, joita suomalaisopiskelijat lukevat. Eikö tämä asetelma kenenkään muun mielestä ole hieman hassu?

Eivät kaikki korkeakouluopiskelijat suuntaudu kansainvälisiin työtehtäviin, vaikka kansainvälisyys onkin yhä enemmän läsnä yhä useammalla alalla – ja siksi hyvä kielitaitokin on elintärkeää. Mutta eivätkö suomalaistutkijat kirjoita enää edes tärkeistä avainasioista ja tutkimustuloksistaan lainkaan suomeksi?

Kohderyhmänä en aliarvioisi korkeakouluopiskelijoita. Voisin kuvitella, että jos opetuskielenä säilyisi oma äidinkieli, niin korkeakouluopiskelijat saattaisivat ehkä saada opinnoistaan enemmän irti – siis oppia enemmän. Niitä nyanssejakin.

blogiF
Kuva: Heli Antila.