Myönnän julkisesti ennakkoluuloni.
Lukiessani oppimistehtävää tai tieteellistä tekstiä ja nähdessäni toisen käden lähteen eli sekundäärilähteen ärsyynnyn lievästi joka kerta. Jos termi ei ole sinulle tuttu, tarkoitan lähteitä, jotka mainitaan jossain muuassa teoksessa.
Kirjoittaja on siis kertonut, että Matti kertoo Maijan kertoneen – mutta ei ole tutustunut siihen, mitä Maija on todellisuudessa kertonut.
Olen miettinyt mistä harmitukseni mahtaa johtua, mutta yhtä selkeää vastausta en pysty löytämään. Ja olen kuitenkin käyttänyt niitä itsekin.
Minut opetettiin tieteellisen kirjoittamisen saloihin saatesanoilla, että pyri aina tutustumaan kaikkiin käyttämiisi lähteisiin itse. Jos lähdeteoksessa mainittu toisen käden lähde alkaa kiinnostaa, yritä etsiä se käsiisi ja katsoa löytyykö siitä jotain muutakin tekstisi kannalta kiinnostavaa.
Ja näin tein – aina siihen asti, kun kotikirjastostani soiteltiin se pahoitteleva puhelu: ”Kuule Heli kun tätä sinun kaukolainatoivettasi on koko Suomessa vain kahdeksan kappaletta ja varauksiakin melkoinen määrä….”
Ja tilanne voi olla jopa se, että koko lähdettä ei edes Suomesta löydy. Maalaisjärkeä kannattaa siis käyttää – eikä ryhtyä totaalikieltäytyjäksi.
Mutta elämän realiteetit kannattaa huomioida. Aina teokseen tarttuminen ei onnistu ajallisesti – tai harvinaiselle kaukolainalle voi kertyä valtava varausmaksu, jolloin omista ylevistä periaatteista joutuu joustamaan. Eikä pieneen esseetekstiin kannata aina ympätä KAIKKEA teemaan liittyvää kirjallisuutta.
Mutta silti.
Runsas toisen käden lähteiden käyttö viestii helposti kahta eri asiaa: 1) kyseessä on laiska kirjoittaja, joka ei haluakaan tutustua alkuperäisteoksiin tai 2) runsailla lähdemerkinnöillä halutaan korostaa tekstin tieteellisyyttä – vaikka vaikutus on todellisuudessa päinvastainen.
Itse pidän arvossa lähteiden tarkoituksenmukaisuutta – en niiden määrää. Liian aktiivinen lähteiden käyttö tekee mielestäni helposti tekstistä sirpaleista ja sekavaa – etenkin, jos kyse on vielä toisen käden lähteistä – eli tekstiviitemerkinnätkin tuplaantuvat.
Toisen käden lähteet ärsyttävät minua myös siitä syystä, että niiden aktiivinen käyttäjä ei useinkaan osaa asianmukaisia lähdemerkintöjä. Viitteessä lähde vielä saattaa näkyä, mutta lähdeluettelosta se ehkä puuttuu kokonaan. Tästä taas seuraa sekava kokonaisuus, jossa viitemerkinnät ja lähdeluettelo eivät ole yhtenäisiä.
Toisen käden lähteenkin on oltava lähdeluettelossa!
Ymmärtääkseni useimmissa Suomen korkeakouluissa ohjeistetaan samaan tapaan kuin minuakin aikoinaan. Eli suosituksena on ensisijaisten lähteiden eli primäärilähteiden käyttö. Muotoiluohjeissa mainitaan myös toisen käden lähteet, sillä joissain tapauksissa niitäkin tarvitaan – ja eiväthän ne kiellettyjä tietenkään ole. Esitän kuitenkin kainon toiveen: jos käytät toisen käden lähteitä, pidä niiden määrä rajallisena ja merkitse ne oikein.
Olisi kiinnostavaa tietää, millaisia ajatuksia toisen käden lähteet herättävät muissa tiedetekstien parissa työskentelevissä. Ole hyvä ja kommentoi.
Ajatuksia viestinnästä - ja vähän muustakin 