Oletko ollut jossain elämänvaiheessasi tilanteessa, jossa johdat muita ihmisiä?

Itselleni esimiesrooli tuli ensimmäistä kertaa tutuksi nuorena yrittäjänä, kun toiminnan laajentuessa sain tuekseni harjoittelijoita ja työntekijöitä. Siinä vaiheessa etenin lähinnä kasvatustieteen opeilla ja ”musta tuntuu” -maalaisjärjellä, mutta opiskelin myöhemmin myös hallintotieteitä.

Näin vuosien päästä on vaikea arvioida onnistumistani, mutta ainakaan ilmiriitoihin emme koskaan joutuneet. Oma missioni esimiesroolissa on antaa toiselle paljon valtaa, mutta vastapainoksi vaatia myös vastuullisuutta. Asiat tehdään minuutilleen sovittuun aikaan mennessä, mutta työn tekemisen tavalle ja tehtävien asioiden työjärjestykselle sekä työn tekemisen paikalle annan mielelläni siimaa.

Myöhemmin työskentelin tiimin vastuuhenkilönä ja projektipäällikkönä ja noudatin näissäkin roolissa samaa vallan ja vastuun periaatetta. Luotin muiden osaamiseen, pyrin tukemaan tarvittaessa, kerroin mielipiteeni kysyttäessä – ja välillä varmaan kysymättäkin. Halusin edetä positiivisen kautta ja jaella enemmän kehuja kuin haukkuja. Kuitenkin toin aina avoimesti esille myös mahdollisesti saadut negatiiviset palautteet.

Itse näin itseni tiimin tasaveroisena jäsenenä. Koin, että pystyimme aina keskustelemaan kaikesta avoimesti eikä johtajaminääni liittynyt vuorovaikutusta hankaloittavia jännitteitä. Kuinka hyvin osasin todella vetää suuria linjoja tai tarttua tiukkojen tilanteiden hoitoon, sitä pitäisi kysyä tiimikavereiltani. Olin enemmän valmentaja kuin vahva auktoriteetti.

Opetustyössä huomasin ottaneeni esimiesroolin myös suhteessa opiskelijoihin. Valitettavasti vallan ja vastun ideologia ei tietenkään aina opettajan ja opiskelijan välisessä vuorovaikutuksessa toteudu parhaalla mahdollisella tavalla. Joissain tapauksissa valta osattiin hyödyntää vastuusta välittämättä.

Silloin minun tehtäväni oli kiristää siimaa.

Koen esimiesroolissa pitäneeni vastuusta ja uskaltaneeni rohkeasti tehdä nopeitakin päätöksiä. Välillä mietin, osasinko tuoda keskeneräisiä asioita riittävän hyvin yhteiselle työpöydälle vai sorruinko päätöksenteossa liikaa tahattomaan diktatuuriin.

Halusin aina kohdata yhteistyökumppanit ihmisinä. Halusin huomioida heidän toiveensa ja tapansa tehdä työtä. Joissain tilanteissa ehkä jopa itse uhrautuen. Kun välimatkaa oli liki 150 kilometriä, olisi tapaamispaikoissa voitu vuorotella. Kilometrikustannukset ovat samat joka suuntaan.

Toki pidimme palavereja enimmäkseen verkossa, mutta muutaman kerran vuodessa on hyödyllistä nähdä myös kiireettömästi. Usein se olin kuitenkin minä, joka matkustin. Siitäkin huolimatta, että inhoan matkustamista eikä edes terveyteni sitä suosi. Mutta ajattelin liikaa muita ja hankaloitin huomaamattani samalla omaa elämääni.

Rahalliset resurssit olivat johtoroolissa kaikkein ikävin asia. On todella epämiellyttävää jakaa työtunteja tilanteessa, jossa rahaa on käytössä vain rajallisesti – ja samalla kiusallisen hyvin tietää, ettei kyseistä työtä voi nopeinkaan työntekijä tehdä hyvällä laadulla annetussa ajassa.

Yrittäjänä tähän olisi voinut vastata nostamalla hintoja. Käytännössä se olisi kuitenkin tarkoittanut nopeaa nousua markkinoiden kalleimmaksi toimijaksi ja asiakkaiden hiljaista hupenemista. Hintakilpailussa hyväkään laatu ei aina kaikille riitä.

Myös opetustyössä olisin mielelläni jakanut tiimilleni tuplaresursseja. Tuntiresurssien pienenemisen myötä ei opettajan laadukas työ aktiivisene ja henkilökohtaisine opiskelijapalautteineen ollut enää mahdollinen. Opettavien opettajien työlistat olivat painajaismaisia ja oma suunnittelutyönikin ylitti annetut raamit – aina.

Ihmisten kanssa työskennellessä liikkuvia osia on paljon. Yhden kohdan liikahtaessa on pystyttävä tekemään korjausliikkeitä. Joskus se on turhauttavaa, mutta useimmiten kiinnostavaa.

Juuri siinä on esimiestyön suola. Päivät eivät ole samanlaisia.

blogiE
Kuva: Heli Antila.