Suhtautuminen toimittajiin ja medioihin on mielestäni muuttunut. Ennen Internetin kultakautta oli äärimmäisen helppoa sopia toimittajana tapaamisia. Julkisuuden merkitys ymmärrettiin ja omasta kalenterista etsittiin vaikka väkisin tilaa, ettei tärkeä haastattelupyyntö vain pääse menemään ohi.

Lienee turha mainita, että toimittajaa pidettiin myös kuin piispaa pappilassa. Haastatteluhetkien tarjoilupöydät notkuivat herkkuja. Uutistoimittajana en ajatellut koskaan, että herkkujen tarjoaminen tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi kirjoittaa jotenkin erityisen nätisti. Asioilla ei ollut yhteyttä. Tarjoilut olivat normaalia vieranvaraisuutta ja jutuissa kirjoitin asiat niin kuin ne olivat.

Olin kyllä toimittajana mielestäni aika kiltti, enemmän rakentava kuin repivä. Sain kerran äidinkielenopettajalta jopa toiveen, että kirjoittaisin edes joskus hieman ilkeämmin. Osasin toki myös kritisoida silloin kuin aihetta moiseen oli. Kritiikiltä ei säästynyt edes herkullisilla tarjoamisilla, jos asia sen ansaitsi. Eikä kukaan tästä moittinut. Perusteltu kritiikki osattiin vielä tuolloin ottaa pääsääntöisesti oikein hyvin vastaan. Ja toimittajat olivat lahjomattomia.

Silloin totuuksia oli vielä enemmän kuin yksi, joten eriävätkin näkökulmat ymmärrettiin.

Nyt olen huomannut, että toimittajan käynnin merkitystä ei koeta enää samalla tavalla tärkeäksi kuin ennen. En osaa sanoa, onko tähän syynä monien toimittajien äärimmäisen laiska ”kopioi ja sijoita” -journalismi. Tiedättehän, ”herra x sanoi Instassa”.

Uutinen muka. Kaikki joita asia kiinnostaa, ovat tietenkin jo huomanneet alkuperäisjulkaisun Instasta.

Toisen tulkinnan mukaan toimitetun julkaisun ja somejulkaisun ero alkaa hämärtyä. Epäilen vahvasti, että kaikki eivät enää oivalla sitä, miten ylivertainen toimittajan tekemä juttu saattaakaan olla omaan hätäisesti tehtyyn päivitykseen verrattuna.

Kun kiinnostavan näkökulman nostaa esille joku muu, saa teksti melkoisen määrän aivan uudenlaista uskottavuutta. Jos itse sanoo olevansa hyvä, eihän sitä kukaan usko. Jos taas ammattitoimittaja kirjoittaa saman, niin asia vaikuttaa jo selvästi uskottavammalta. Kun toimittaja vielä esittää asialle perustelut, niin väite on helppo ostaa.

Tästä syystä moni on oivaltanut myös ulkoistaa somepäivityksensäkin.

Toimittajien omat näkemykset ja puolueelliset aihevalinnat voivat myös verottaa uskottavuutta. Vähintäänkin toimittajien pitäisi muistaa, että totuuksia on aina enemmän kuin yksi. Haastateltavia on syytä poimia samaankin juttuun useista eri leireistä, myös sellaisista, joiden arvomaailmaa ei itse allekirjoita.

Menneinä vuosina meillä toimittajilla oli paljon ns. syväkurkkuja eli luotettavia tiedonvälittäjiä. Heiltä saimme vinkkejä aiheista ja lähdesuoja piti heidän henkilöllisyytensä salassa. Käytetäänkö pinnallisessa ja kiireellä netistä kerätyssä uutisoinnissa enää apuna syväkurkkuja? Onko kirjoittaminen enää ongelmanratkaisua? Ehditäänkö hektisessä arjessa taustoittaa riittävästi? Ja ymmärretäänkö erilaisia näkemyksiä?

En osaa vastata noihin kysymyksiin, mutta toivon vastauksen olevan jotain myönteisen kaltaista. Toivon, että journalistit pysyvät ahtaasti ajattelevien kuplien ulkopuolella, säilyttävät riippumattomuutensa ja kirjoittavat asennevapaasti – myös tulevaisuudessa.

Kuva: Heli Antila