Kerran valo katoaa.

Paula Nivukosken kolmannen romaanin nimi viittaa valoon. Olen kuullut jonkun mainitsevan kirjailijan synkeähköstä aihemaailmasta, joten vielä alkulehdillä en osaa hahmottaa valoa. Pelkään sen jäävän synkkyyden taakse. Sota ja kaikkea.

”Entä jos huomista ei kaikille tulekaan?”

Kysymys maistuu ikäviltä uutisilta ja lähden lukemaan tarinaa kuin odottaen tietoa jonkun poismenosta. Kenties tuo henkilö? Ehkä sittenkin tuo? Ja tuleeko menetyksiä yksi vai enemmän? Mitä tapahtuu? Kuinka dramaattista?

Onneksi kirja on kirjoitettu niin mukavalla tavalla ja henkilöhahmot kuvattu niin realistisesti, että tutustun pian Kerttuun ja muuhun Koskiluhdan väkeen. Myös rintamalla oleva Johannes tulee minulle kirjeittensä kautta tutuksi.

Niin, kirjoittamalla ja lukemalla Kerttu ja Johanneskin tutustuivat. Pohjanmaan ja rintaman väliä lähetetyt viestit synnyttivät syvän rakkauden.

Sota. Pelottavat neljä kirjainta. Arvaamattomat tapahtumat ja jatkuva varuillaan olo. Huomaan lukiessani olevan ajoittain tuossa samassa tunnelmassa, varuillaan. Ja yhtä kepeästi kuin sota-ajan nurkkatansseissa huomaan tarttuvani kiinni kirjan hyviin hetkiin, mahdollisuuksiin ja tulevaisuudenuskoon.

Rentoudun ja nautin.

En ole itse elänyt Suomen sotavuosia, eikä ole elänyt minua nuorempi Paula Nivukoskikaan. Silti kerronnasta huokuu aitous – ainakin sen perusteella, mitä minä pystyn arvioimaan. Olen kuullut paljon kertomuksia sodasta ja olen lukenut paljon aikalaisten kuvailuja sodasta. Mielestäni Nivukoski onnistuu hienosti puhumaan kaukaisesta historiasta aivan samaan sävyyn. Uskottavasti.

”Silmät täynnä kyyneliä, joita kukaan ei pyyhi pois.”

Pidän Paula Nivukosken kirjallisista ilmaisuista. Teksti on sujuvaa, helppolukuista ja tempaa mukaansa. Silti siinä sanotaan asioita monenlaisilla kauniilla sanakäänteillä – ei niillä kaikkein ilmeisimmillä tavuilla. Kirjoittajana tulee mieleen, että voisi ottaa itsekin opiksi monesta maukkaasta lauseesta. Realistista, mutta kauniisti kirjoitettua ja kerrottua.

Aivan kuin kirjan nimikin antaa olettaa, kertomus on täynnä monenlaista tunteiden taistelua, on rakkautta, kaipuuta, ikävää, vihaa, pelkoa, surua… Ne maistuvat kaikki aidoilta. Välillä lukiessa samaistuu, ehkä hetkeksi jopa ahdistuu, kunnes palaa jälleen todellisuuteen.

Ulko-oven ovat sulkeneet isä, veljet, Johannes ja tilalle ovat työavuksi tulleet venäläiset sotavangit. Ihmiset ja tilanteet muuttuvat, mutta tila elää tavallaan.

”Arki ja askareet, vaikka kaikki on toisin.”

Lukiessani oivallan, että erottaminen ja lähteminen ei tarkoita aina kuolemaa. Eikä se ole aina lopullista. Osa lähtijöistä palaa, toiset jäävät, osa pysyttelee omilla teillään. Joku kohtaaminen jää aina viimeiseksi ja yllättäen jäljellä ovat vain muistot.

Ja niinhän se menee elämässä yleensäkin.

Synkiempienkin surupilvien takana saattaa kuitenkin odottaa valo, erilainen valo. Uusi toivo, uudenlaiset hehkuvat ajatukset, saranoiden narinat, tummat hahmot pihamaalla.

Elämä jatkuu.

Kiitos Paula, että valo saapui luokseni ja sain uppoutua toviksi kirjasi tunnelmaan.

Nivukoski, P. 2022. Kerran valo katoaa. Helsinki: Otava.