Tasaisin väliajoin keskusteluihin nousee koulutuskartta – siis se, millä tavoin ja missä päin koulutusta Suomessa annetaan. Välillä puhutaan korkeakouluista, välillä toisen asteen oppilaitoksista ja välillä peruskoulusta.

Oli keskusteltu kouluaste mikä tahansa, niin aina päädytään taistelemaan parin näkemyksen kesken. Yksi äänekäs porukka näkee vain keskittämisen ja isot yksiköt laadun takeena, toinen äänekäs porukka haluaa koulutusta tasapuolisesti kaikille koko maahan. Ja muutama keskustelija sinnittelee jossain näiden näkemysten välimaastossa selittäen maltillisesti, että liian pieni yksikkö on huono ja liian iso yksikkö on huono – ja jotain siihen suuntaan… Harva sanoo ääneen, että isoista yksiköistä löytyy hyviä ja hieman heikompia, samoin pieneistä yksiköistä.

Laadun tekevät nimittäin ihmiset, ei yksikön koko.

Viimeksi puhuttiin tunteella korkeakoulutuksesta ja sen sijoittumisesta. Mitään nimiä muistelematta keskustelusta jäi mieleen kansainvälisen huippututkimuksen ja hajasijoittamisen ristiriita. Eli ikään kuin täytyisi valita halutaanko huippututkimusta vai halutaanko tarjota koulutusta saavutettavasti kaikille suomalaisille.

Miksi emme voisi tavoitella niitä molempia?

Osaan jo arvata ensimmäisen vasta-argumentin. Resurssit ovat rajalliset ja rahaa ei ole kaikkeen. Silti väitän, että molemmat asiat ovat äärimmäisen tärkeitä ja kumpaakin kärkeä tulisi kehittää. Haluan uskoa myös siihen, että resurssit eivät koidu välttämättä ongelmaksi. Kyllä se haaste on enemmänkin asennepuolella. Ratkaisuja on usein löydettävissä, jos niitä oikeasti halutaan etsiä. Tietenkin resurssejakin tarvitaan, mutta koulutuksen tuominen uusille asuinsijoille ei ole aina välttämättä valtavan kallista.

Pysyttäytyminen mukana kansainvälisessä kilpailussa on äärimmäisen tärkeää. Tietenkin on tärkeää seurata kansainvälistä tutkimusta ja olla siinä mukana sekä tehdä monipuolisesti aitoa kansainvälistä yhteistyötä monella rintamalla. Mutta vaikka kaikki toiminta keskitettäisiin yhdeksi jättiyliopistoksi, se ei silti tarkoita kaikkien opsikelijoiden automaattista matkaa kohti tiedemaailman huippua. Huippututkijoita tulee todellisuudessa melko harvasta. Ja korkeakouluissa saatavaa osaamista tarvitaan kuitenkin ihan koko maassa.

Siksi on tärkeää tarjota korkeakoulutusta saavutettavasti myös eri puolille Suomea. Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että pitäisi perustaa kasapäin uusia korkeakouluja tai rakentaa kalliita uusia kampuksia. Kyllä se on toteutettavissa ihan ilman mittavia investointeja. Koulutus pitää taata tasapuolisesti kaikille, seiniä on kyllä maaseudullakin olemassa.

Nyt arvaan jo seuraavan vasta-argumentin. Eikö maakunnallinen pääkampus riitä? Jokaisessa kunnassa ei tarvitse olla omaa korkeakoulua. Tietenkään ei tarvitse. Ainoastaan pääkampusten läheisyydessä parveilevat ajattelijat vain usein unohtavat opiskelijoiden moninaiset elämäntilanteet – ja sen, kuinka laaja alue yksittäinen maakuntakin voi olla.

Se työn ohessa opiskeleva perheellinen yksinhuoltaja ei ihan helposti ajele iltasella reilusti yli sadan kilometrin päähän opiskelemaan. Jos vaihtoehtoja ei tarjota, hän ei opiskele. Opinnot voivat tulla hänen luokseen edes verkkovälitteisesti – tai ajoittain paikallisesti kokoontuvina tiimeinä. Tässä keskustelussa ei tarvita kampusta. Maaseudulla saattaa olla niin koulutushalukkuutta kuin koulutustarvettakin paljon enemmän kuin pääkampuksilla kuvittellaankaan. KAuas ei näe kovin hyvin, jos ei jalkaudu.

Joskus koulutustarve on tärkeää jopa sanoittaa opiskelijalle itselleen. Keskittämisen aallot ovat saattaneet vuosien saatossa saada etenkin korkeakoulupuolella aikaan sen, ettei korkeimman koulutuksen uskota edes kuuluvan maalaiselle. Koulutuksellinen itsetunto on monessa tapauksessa rakennettava uudelleen. Alueellisten kehittämishankkeiden alueellisuuskin kun on käytännössä pahimmassa tapauksessa saattanut olla sitä, että kampuskaupungista on pikipäin käyty kääntymässä kehyskunnan rajalla, ettei ole mennyt pelkäksi yhden kaupungin kehittämiseksi – vaikka rahoittajat ehkä toivoivatkin koko maakunnan kehittämistä.

Tietenkään maaseudun seutukaupunkeihin ei tarvitse tuoda koko koulutuskategoriaa, ei välttämättä aloittaa mitään uusia vuosittain toistuvia koulutuksia, ei edes joka vuosi koulutuksia, eikä välttämättä tutkintoon johtavia koulutuksiakaan. Mutta katvealueillakin tarvitaan uutta osaamista ja tasapuolisuuden nimissä sitä tulisi tarjota edes joskus.

Tai ainakin harkita.

Kuva: Heli Antila.