Tartuin suurella mielenkiinnolla Henri Pesosen ja Juuso Henrik Niemisen toimittamaan teokseen ”Huomioi oppimisen esteet – Inklusiivinen opetus korkeakoulussa”. Heti aluksi on pakko paljastaa, että aihe tuli itseäni suhteellisen lähelle, sillä olen aikanaan toiminut projektipäällikkönä korkeakoulujen saavutettavuutta kehittäneessä hankkeessa. Kirjan teemoja on siis tullut pohdittua monesta näkökulmasta kolmen vuoden ajan.

Tietenkin koen, että kirjasta löytyy paljon tuttua, mutta se herättää myös monia uusia ajatuksia. Välillä lukiessani tulee hieman surumielinen olo siitä, että tämä kaikki ei vielä ole läheskään jokaiselle opettajalle tuttua. Se ei tunnu reilulta opiskelijoita kohtaan. Monet hyvinkin itsestäänselvistä asioista on edelleen kerrottava ja avattava hyvin yksityiskohtaisesti, sillä korkeakoulumaailmassa ja koulumaailmassa on opettajia, joille saavutettavuusasiat eivät ole lainkaan tuttuja.

Esimerkiksi kirjassa käytetty sanamuoto: ”osa on saattanut onnekseen kohdata avuliaita ja ymmärtäväisiä opettajia” kuvaa mielestäni hyvin nykytilaa. Tuen saanti on voinut perustua enemmän onnenkantamoiseen, kuin korkeakoulun järjestelmälliseen tapaan tarjota tukea.

Puolustukseksi on tietenkin todettava, että korkeakouluja ei aikanaan suunniteltu koko väestölle. Nykyisin puhutaan jo kaikkien korkeakouluista – ainakin käsitetasolla. Totuus lienee käytännössä silti aivan toinen.

Saavutettavuus ei silti ole mikään mystinen asia – tai edes vaikea asia. Se ei tarkoita automaattosesti opettajalle lisää työtunteja, päinvastoin, inklusiivinen opetus helpottaa parhaassa tapauksessa opettajan työtä. Monet opettajat osaavatkin kuunnella ja huomioida opiskelijoiden tarpeita ihan luonnostaan. He oivaltavat, että yhdenvertaisuus ei tarkoita välttämättä kaikille samalla tavalla ja samassa ajassa suoritettuja läksyjä. Monet pienetkin arjen keinot saattavat tehdä opetuksesta saavutettavampaa.

”Pelkästään keskustelemalla ja olemalla aktiivisesti vuorovaikutuksessa opiskelijoiden kanssa voi luoda inklusiivisemman opetustilanteen.”

Ympäristön ja rakenteiden tulisi mukautua opiskelijan tarpeisiin, ei opiskelijan rakenteisiin. Opiskelijoiden erilaisuus ja monimuotoisuus tulisi nähdä rikkautena, ei opettajan työtä haittaavana tekijänä. Ikäluokkien pienentyessä opiskelijoiden kirjo korkeakoulutuksessa kasvaa ja moninaistuu koko ajan. Korkeakoulun toimijoiden tulisi ihan oikeasti tarjota heille sellainen opiskelukokemus, että kaikki tuntisivat aidosti olevansa osa yhteisöä.

Positiivisen kautta

Opiskelun tukea ja erilaisuutta on monesti tuotu esille negatiivisen kautta. Vaaditaan diagnoosia ja nimetään poikkeama. Toki haasteiden tunnistamisessa ja näkyväksi tekemisessä on puolensa. Mutta opetuksen ja arvioinnin tulisi lopulta tapahtua vain niin, että se tukee kaikkia. Entäs jos kiinnitettäisiinkin huomiota opiskelijan vahvuuksiin ja lähestyttäisiin asiaa positiivisen kautta? Hyvänä tavoitteena toimii kaikkien opiskelijoiden täysi osallisuus.

Kirjassa mainitaan muun muassa UDL-malli (Universal Design for Learning), jonka perusajatuksen aon tarjota inklusiivista opetusta kaikille siten, että yksilöllisten järjestelyjen tarve vähenee. Joustava opetus, dynaamisuus ja aktiivisuus, vaihtoehtoisuus, monimuotoiset esitystavat, monenlaiset tominta- ja ilmaisutavat, havainnollistaminen, visualisointi, monikanavaisuus sekä oppimiseen sitouttaminen. Keinot ovat lopulta melko yksinkertaisia.

Sitä en kiistä, etteikö joku kaavoihinsa kangistunut opiskelija joutuisi hetkeksi käymään omalla epämukavuusalueellaan. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että se riski kannattaa ottaa. Uudet keinot saattavat lopulta helpottaa opetustilannetta ja opiskelijoiden kohtaamista.

Tuen tarvetta arvioidessa moninaisuutta ja tilapäisiä haasteita ei välttämättä aina nähdä. Äkillinen kuormittava elämäntilanne saattaa tehdä opiskelijasta tukea tarvitsevan. Joustavuus työmäärässä ja palautusaikatauluissa saattaa monissakin tapauksissa mahdollistaa opintojen läpäisyn ja uuden oppimisen.

Opintojen tukemiseen sisältyy myös valtasuhde. Haasteet eivät välttämättä näy opettajalle, joten usein opsikelijan on tuotava esille haasteensa saadakseen tukea ja yksilöllisiä järjestelyjä. Kynnys siihen voi olla monessa tapauksessa aika korkea.

”Yhteenkuuluvuuden tunnetta tukevaa ilmapiiriä voidaan vahvistaa esimerkiksi vaalimalla moninaisuutta, yhdenvertaisuutta ja rakentavaa keskustelukulttuuria.”

Kirjassa tuodaan myös esille paljon arviointiin ja palautteen antoon liittyviä asioita. Mukana on useita selkeitä työkaluja ja tarkistuslistoja, joista on apua oman opetuksen suunnitteluun saavutettavuuden näkökulmasta. Lisäksi kirjassa tuodaan esille opintojaksontoteutusesimerkkejä ja niistä saatuja kokemuksia. Mukana on sopivassa suhteessa niin teoriaa kuin käytäntöäkin.

Mielestäni kirja sopii hyvin niin saavutettavuusasioihin jo perehtyneelle kuin asioiden parissa vasta aloittelevallekin. Teos on selkeä ja helppolukuinen ja lukuisat elävät esimerkit konkretisoivat asioita hyvin.

Pesonen, H. & Nieminen, J.J. 2021. Huomioi oppimisen esteet. Inklusiivinen opetus korkeakoulutuksessa. Jyväskylä: PS-Kustannus.