Painan tiukasti mieleeni asioita, joista olen joskus pitänyt. Yksi niistä on taiteilijaryhmä IC-98:n nimi. Aika on kuitenkin kullannut muistot epäselväksi kakofoniaksi. En pysty enää muistamaan mikä heidän teoksensa teki minuun suuren vaikutuksen – ja millainen se vaikutus oli. Näin kuitenkin kerran tapahtui.
Oletettavasti tästä ensikohtaamisesta on aikaa reilusti yli kymmenen vuotta, sillä muistan käyttäneeni kyseistä taiteilijaryhmää esimerkkinä opettaessani taidehistoriaa ja puhuessani käsitetaiteesta. Tuostakin muistosta on jo kymmenkunta vuotta.
Ilahduin siis suuresti, kun huomasin tutun taiteilijaryhmän Aarremaat Serlachius-museoiden näyttelykalenterissa. Ajattelin, että uusi kohtaaminen palauttaisi vanhat muistotkin kirkkaampina mieleen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Olen edelleen täysin tietämätön siitä, minkälainen teos heiltä aikanaan sai suuren mielenkiintoni osakseen. Ehkä se muistutti Aarremaita, ehkä ei. Voin kuitenkin kuvitella mieltyneeni teoksen kantaaottavuuteen.
Maski kuumottaa, kädet hikoavat
Ehdottomasti käynti kuitenkin kannatti, sillä koin yhden vaikuttavimmista taidenäyttelykäynneistä ikinä. Ja silloin kun teos herättää vahvoja tunnekokemuksia, voidaan taiteen sanoa koskettaneen katsojaansa. Aivan varmasti taiteilijaryhmä on tätä tavoitellutkin vahvasti kantaa ottavassa teoksessaan.
Palkitun taiteilijaryhmän videoinstallaatio ammentaa kansantarinoista sekä yhteiskuntafilosofiasta ja kertoo ihmisyhteisön suunnan etsimisestä ilmastokriisiin johtaneessa maailmassa.
Pahaa aavistamatta, hieman huonosti valmistautuneena ja täysin avoimin mielin luikahdan verhon raosta pimeään huoneeseen. Videoinstallaatio pyörii jo, joten aloitan katsomisen keskeltä ja katson teoksen alkuosan viimeisenä. Mielestäni se ei kuitenkaan haittaa, sillä tarinallisuus ei mielestäni vaadi teokseen tutustumista vain yhdessä tietyssä järjestyksessä. Otan esitteen mukaani, mutta todellisuudessa luen sen vasta myöhemmin kotona.
Aarremaat pohjautuu vanhaan itäsuomalaiseen kansantarinaan metsänhaltian ja tiilentekijän kohtaamisesta öisessä metsässä. Tiilentekijä ampuu metsänhaltian, joka jättää kaatuessaan valtavan raiskion. Ihminen käyttää aukiota hyväkseen alkaessaan tehdä maanjakoa. Tarinan voi tulkita kuvaavan modernin yhteiskunnan syntyä ja ihmisen vieraantumista luonnosta.
Ensimmäinen yllätys minulle on se, että kyseessä on ainoastaan yksi teos. Jos olisin tutustunut näyttelyyn paremmin etukäteen, olisin tiennyt sen. Toisaalta olen tyytyväinen, että voin keskittyä yhteen teokseen laajemman tarjonnan sijaan. Olen jo ennalta miettinyt, että voisi olla kiinnostavaa kirjoittaa taidekokemuksesta. Sitä en ole tehnyt moneen vuoteen.
Istahdan rennosti aloilleni. Ajankohta on täydellinen, sillä olen illan viimeisen tunnin aikana ainoa näyttelyvieras. Saan keskittyä installaatioon rauhassa. Meitä on huoneessa vain se ja minä.
Synkkyys ottaa katsojan valtaansa nopeasti. Tänä vuonna valmistuneen animaation värimaailma on synkempi kuin marraskuinen ilta. Se ei yllätä minua. Kun puhutaan ilmastonmuutoksesta ja ihmisen vieraantumisesta luonnosta, en odotakaan kokevani pastellivärejä ja kevyttä bilemusiikkia.
Päätän, etten tee muistiinpanoja. Talletan tunnelmat ainoastaan mieleeni ja kirjoitan ne myöhemmin blogitekstiksi. En kellota edes sitä hetkeä, kun maski kasvoilla alkaa kuumottaa ensimmäistä kertaa. Teoksen vaikutelma on voimakas. Se tuntuu paikoin uhkaavalta, ihan kuin luonnonkatastrofin jäljiltä oleva maailma voisi hyökätä yllättäen kankaalta penkillä istuvan katsojan kimppuun – tai katsoja joutua keskelle korutonta maisemaa, maisemaa, jossa ei enää näy ihmisiä. Musiikki saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Kädet hikoavat.
IC-98:n animaatioissa yhdistyvät klassinen piirrostekniikka ja digitaaliset tehosteet. Serlachius-museoissa mustavalkoinen videoteos nähdään suurelta kaarevalta kankaalta ja siihen liittyy Max Savikankaan säveltämä elektroakustinen kuoromusiikki. Hitaasti etenevässä teoksessa katsojan huomio kiinnittyy kuvassa tapahtuvaan muutokseen. Jokaisella yksityiskohdalla on merkitystä 53 minuutin mittaisessa animaatiossa.
Luen vasta kotona, että teoksen kesto on 53 minuuttia. Onneksi. Taidenäyttelyssä päätän vain, että katson teoksen loppuun. Olen menettänyt ajantajuni. Ajoittain tunnelma tuntuu painostavalta. Tekee melkein mieli paeta hetkeksi valoisaan käytävään, mutta olisin ehkä menettänyt jotain ja joutunut irti teoksen lumovoimasta. En halunnut sitä, vaikka kärsimätön mieleni toivookin välillä hidastempoisuuteen hieman vauhtia. Mutta ei, hitaasti etenevä kuvakerronta ja dramaattinen musiikki pitävät tietoisesti jännitettä yllä ja koukuttavat katsojansa.
Kerronta etenee piinallisen hitaasti kohti tuhoa. Näin kuvittelen. Todellisuudessa kyse ei ole totaalisesta tuhosta, vaan teos tarjoaa mahdollisuuden sen estämiseen. Tunnusmerkit ihmisen rakennelmista vähenevät, maailmankaikkeus tuntuu kuin kirjaimellisesti olevan pois raiteiltaan. Koen katsovani kuollutta maisemaa ja mietin kuinka kauan se vielä kuolee.
Ja sitten tulevat linnut. Mieleeni tulee väistämättä Hitchcockin elokuva. Itsekin koen katsovani tietynlaista kauhuelokuvaa. Luonnonvoimat ovat päihittäneet ihmisen jo aikoja sitten ja kerronta vain jatkuu.
Huomaan, että teoksen hitaus on merkityksellistä. Se antaa katsojalle aikaa ajatella ja tehdä tulkintoja. Se saa mielen lentämään myös teoksen ulkopuolelle ja pohtimaan ihmisen luontoyhteyttä. Itselläni se on vielä läheinen, mutta huomaan monen muun jo vieraantuneen luonnosta. Teoksen ihmisetkin voin aistia äänien kautta.
Valo ja toivokin on jännitysnäytelmässä ajoittain läsnä. Ihmisen alkaessa kuunnella luontoa mahdollistuu myös yhteyden löytäminen. Lohdullisuus on mukana, mutta näyttelystä lähtiessä erilaiset ajatukset pyörivät kiivaasti päässä.
Äärimmäisen kiehtova ja monitulkintainen teos. Kiitän voimakkasta tunnekokemuksesta.
Mikä IC-98?
IC-98:n tuotantoa leimaavat Patrik Söderlundin (s. 1974) ja Visa Suonpään (s. 1968) Turun yliopistossa suorittamat kulttuurihistorian opinnot. Niiden tarjoamien aiheiden kirjo on loputon, ja työn alla on yleensä samanaikaisesti useita teoksia, jotka jatkavat toistensa teemoja. Monipuolinen käsitetaiteellinen tuotanto sisältää animaatio- ja muita videoteoksia, kirjoja sekä paikka- ja tilannesidonnaisia taideprojekteja.
IC-98 on palkittu vuonna 2009 Kuvataiteen valtionpalkinnolla. Samana vuonna se voitti myös Turku Biennaalin. 2014 taiteilijaryhmä oli ehdolla Ars Fennican saajaksi ja voitti sen yleisöäänestyksen. Seuraavana vuonna IC-98 edusti Suomea Venetsian biennaalissa teoksella Tunnit, ajat, iäisyydet.
Lähteet:
Eeva Ilveskoski, tutkija.
Serlachius-museo, näyttelyn mediatiedote.
Teksti: Heli Antila.
Ajatuksia viestinnästä - ja vähän muustakin 