Myynnin vaikein laji on itsensä myyminen – tai siis oman osaamisensa myyminen.

On luontevaa kertoa kyllästymiseen asti hyvää ja kaunista omista asiakkaista ja yhteistyökumppaneista. Laajat yhteistyöprojektit menevät puheissa helposti kumppanien piikkiin, joskus sentään me-sana paljastaa omankin osallisuuden. Mutta aivan liian usein mahtavat kuviot näkyvät muille vain suurena hiljaisuutena tai epämääräisinä viittauksina, joista ulkopuoliset tuskin ymmärtävät mitään. Tai sitten ne eivät edes näy. Ja joku muu keksii hetken päästä pyörän uudelleen.

Viestintä on vaikea laji. Suurin osa saamattomasta julkisuudesta menee sen piikkiin, että on joko viestitty kohderyhmiä ajatellen aivan väärissä kanavissa – tai sitten viestintä on unohtunut kokonaan. Edelleen törmää ajoittain siihen, että oletetaan ammattiviestijöillä olevan niin silmät selässä kuin kyky lukea ajatuksiakin. Näin ei ole. Viestijät eivät sorra sinua suitsuttamalla aktiivisemman kollegasi ajatuksia ja tekemisiä. Eroa ei välttämättä ole toiminnan laadussakaan. Teillä saattaa olla ainoastaan yksi ero. Toinen kertoo avoimesti viestijälle tekemisistään ja toinen ei sitä tee.

Asiantuntijatyön sanoittaminen ei ole helppoa. Kun pirstaleiset työpäivät koostuvat useista keskeneräisistä prosesseista, on joskus kiireen keskellä vaikea pohtia viestinnän kärkiä ja oikea-aikaisuutta. Suunnitelmista toteutukseen on usein pitkä matka. Kovin suuri salaisuus ei liene sekään, että osa kuningasideoista uupuu aina matkalle. Liian aikainen viestintä epävarmassa tilanteessa saattaa johtaa väärän tiedon ja virheellisten olettamusten jakoon. Rönsyjen prioriorisointikaan ei ole aina helppoa.

Vaikka hetket julkisuudessa ovatkin vuosi vuodelta lyhentyneet kiivastahtisen ja aktiivisen someviestinnän myötä, harva on silti valmis riskeeraamaan ammatillista uskottavuuttaan. Asiat vaietaan varmuutta odottaessa. Varmuuden vihdoin koittaessa asia saattaa unohtua, tai sen uutisarvo on jo mennyttä. Hetkensä julkisuudessa ottaa se taho, joka asiasta ensimmäisenä kertoo. Hän myös valitsee tarkastelunäkökulman.

Olen itse kasvanut viestinnän parissa teinistä aikuiseksi. Olen kalunnut aihetta useista näkökulmista niin teorian kuin käytännönkin tasolla. Luontaisestikin olen avoin keskustelija – ja silti jäädyn nykyisin lähes aina jonkun kysyessä: ”Mitä kaikkea oikein teet työksesi?”. Tai ehkä ennen oli helpommin. Työtehtävät olivat konkreettisempia ja helpommin ymmärrettävissä.

Päädyn usein selittämään asiaa epämääräisesti yhteistyöorganisaatioiden kautta. Monet työtehtäväni ovat käytännössä sellaisia, että asiaan vihkiytymättömän on vaikea ymmärtää niiden yhteyttä kokonaisuuteen. Oma tekemiseni on vain pisara valtameressä. Asioita tehdään yhdessä useiden tahojen kanssa.

Ei kysymystä haluaisi kuitata parin tunnin monologillakaan. Lista viime kuukausien parhaista onnistumisistakin tuntuu vaikealta ajatukselta, epäonnistumisista puhumattakaan. Suurimpien tavoitteiden listauksen voin kuvitella ulkopuolisen mielessä kuulostavan lähinnä pilvilinnojen rakentamiselta.

Kysymykseen haluaisi mielellään vastata myös niin, ettei se johtaisi loputtomaan dialogiin. Kiusallista on myös kysymyksen rutiininomaisuus. Olen joutunut myös tilanteisiin, jossa vastapuoli ei ole edes kuunnellut vastaustani – tai ainakaan ymmärtänyt sitä.

Ja toisaalta, miten mukavaa yhteisistä ammatillisista tavoitteista onkaan keskustella sellaisessa porukassa, jossa asiat avautuvat ja tavoitteet tunnistetaan yhteisiksi erilaisista tulokulmista huolimatta. Niissä syntyy yleensä myös uusia kehittämisen arvoisia ideoita, kenties tulevaisuuden herkullisia uutisaiheita.

Koski.
Kuva: Heli Antila