Viime päivinä on puhuttu kotimaan julkisesta liikenteestä. Ensin pohdittiin laajasti sitä minne ja millaisin perustein pitää lentää. Sitten pohdittiin linja-autoyrittäjien ahdinkoa ja uutisoitiin julkisten kulkuvälineiden käytön vähentyneen koronakeväänä.
Itse olen pohtinut pitkään sitä, miksi raideliikenne ei Suomessa toimi edes korkeakoulukaupunkien välillä.
Ja nyt puhun poikittaisliikenteestä.
Esimerkki. Tampereelta ja Jyväskylästä on hankalaa kulkea Joensuuhun junalla suorinta mahdollista reittiä – eli Pieksämäen kautta. Vaikka vaihtoaika voisi olla pitkäkin, ovat päivittäiset yhteydet helposti laskettavissa yhden käden sormilla.
Tampereelta tarjotaan VR:n aikatauluhaulla mahdollisuutta matkustaa Joensuuhun Tikkurilan kautta – eli kiertää puoli Etelä-Suomea, vaikka suuntana on pohjoinen.
Ymmärrän sen, että säännöllinen päivittäinen matkustajamäärä kyseisellä välillä ei varmasti ole hirvittävän suuri, sijaitsevathan kaupungit kuitenkin melko kaukana toisistaan. Kun matka tehdään, paikan päällä yövytään.
Mietinkin asiaa enemmän kotimaan julkisten yhteyksien imagollisesta näkökulmasta. Kyseessä on kaksi yliopistokaupunkia, mutta niiden välille ei tarjota juurikaan kiireisen työmatkailijan kalenteriin sopivia yhteysvaihtoehtoja.
Väite puuttuvista matkustajista ei minun mielestäni välttämättä kerro todellisesta tarpeesta, jos järkeviä junayhteyksiä ei edes ole tarjolla. Tiedän henkilöitä, jotka ovat tehneet työmatkan omalla autolla sopimattomien yhteyksien vuoksi – tai siirtäneen käyntinsä verkkopalaveriksi, koska julkisia yhteyksiä ei ole.
Vaihtoehdoksi on tarjottu bussiyhteyksiä, mutta suolistosairaudesta ja autopahoinvoinnista kärsiville tuntien bussimatka ei ole vaihtoehto.
Raideliikenteen suunnitelmista puhuttaessa puhutaan usein siitä suppeasta näkökulmasta, että raiteiden toisessa päässä on aina Helsinki tai Helsinki-Vantaan lentoasema.
Väistämättä muualla asuvana ihmettelee tätä asian yksinkertaistamista. Tietenkin ymmärrän, että kyseessä on maamme pääkaupunki, jossa matkustajia liikkuukin eniten. Ja ymmärrän senkin, että kansainvälisten matkailijoiden ja ulkomailla lomailleiden reitti kulkee lentoaseman kautta.
Mutta kun on muitakin kulkijoita.
Varsin usein matka ja omat raiteet vievät Suomessa myös muihin suuntiin. Minun maailmassani ilmansuuntia on neljä.
Nyt puhutaan kotimaan matkailun uudesta noususta – kunhan ensin selätetään pelko liikkua julkisilla kulkuvälineillä. Tässä yhteydessä olisi mukava kuulla lähikuukausina uutinen siitä, että rautateillä satsataan myös poikittaisliikenteeseen ja edes kokeillaan lisävuoroja hiljaisemmillakin rataosuuksilla.
Ajatuksia viestinnästä - ja vähän muustakin 