Monilla on takana parisen viikkoa etätyötä, etäkoulua, etäopettajuutta ja 24/7 lähivanhemmuutta. Muita vaihtoehtoja ei ole käytännössä tarjolla, mutta veikkaan, että aika moni vaihtaisi ensi viikolla omat etänsä mielellään sosiaalisiin lähikontakteihin. Pakko on huono motivaattori. Etenkin kun sekasortoisessa tilanteessa siihen monilla sisältyy vielä pelkoa ja huolta huomisesta.
Asiat ovat harvoin mustavalkoisia. Vaikka itse olen etäasioiden voimakas puolestapuhuja, en missään nimessä kannata normaalioloissa pelkkää etäilyä. Tietyt asiat toimivat paremmin livetilanteissa ja etä- ja lähikontaktien vuorottelu takaa mielestäni parhaan lopputuloksen. Se riippuu henkilöstä ja työtehtävästä, millä tavoin etä- ja lähiosuuksia kannattaa painottaa.
Toivon kuitenkin, että myös normaalioloissa ainakin yläkoululaisille ja sitä vanhemmille opiskelijoille järjestetään jatkossakin silloin tällöin etäviikkoja. Toivon myös, että työelämässä etätyö lisääntyy normaalioloihin siirryttäessä – kunhan ensin suurin lähikaipuu on ehditty tyydyttää.
Miksikö?
Haluan itse ajatella, että kouluissa opiskellaan työelämää varten. Etenkin asiantuntijatöissä työt ovat varsin usein aikaan ja paikkaan sitomattomia – ihan oikeasti. Tästä syystä näen, että myös kouluissa on syytä ottaa käyttöön pysyvästi työelämässäkin käytettäviä etätyökaluja ja harjoitettava opiskelijoiden itseohjautuvuuden kykyjä. Tukea on kuitenkin tarvittaessa oltava saatavilla.
Eikö tärkeintä ole lopulta se, että opiskelijat oppivat työelämässä tarvittavia taitoja, vaikka opettajat ajoittain joutuisivatkin menemään sen vuoksi omalle epämukavuusalueelleen? Mutta sinne epämukavuusalueelleenkaan ei saa upota liian syvään. Omat voimavaransa on huomioitava ja täydellisyyden sijaan useimmiten riittää myös ”ihan hyvä”. Opettajilla on lupa kokeilla, opetella ja epäonnistua.
Viime viikkoina juuri opettajat ottivat jättiloikan siirtyessä yhdessä yössä sataprosenttiseen etäopetukseen. Tämä ei olisi onnistunut, ellei digipedagogiikka ja oikea asenne olisi ollut hallussa kaikilla edes tyydyttävällä tasolla. On ollut hienoa huomata, että kokeneemmat auttavat sosiaalisessa mediassa untuvikkoja. Opettajien tukiverkosto toimii mahtavasti. Heikommin osaavia autetaan, ei mollata.
Olen kuullut, että viime viikkojen etätyössä jotkut työnantajat ovat halunneet kontrolloida työntekijöidensä työn tekemisen paikkoja ja aikoja. Tätä en ymmärrä. Kun työlle on luotu selkeät tavoitteet, tärkeintä on silloin tavoitteiden täyttyminen. Jos työntekijä ei motivoidu tekemään oikeita asioita, se näkyy kyllä tavoitteiden heikkona saavuttamisena.
Pakkotilanteesta huolimatta olen nähnyt paljon positiivisia etäilyyn liittyviä kommentteja. On kyseenalaistettu turhia palavereja ja työmatkoja. Moni on huomannut oman keskittymisensä sujuvan etänä paremmin. Työtä on voitu tehdä isommilla voimavaroilla ja itselle mukavammassa työympäristössä. On pohdittu muuttoa maaseudulle. Toisille etä on osoittautumassa mahdollisuudeksi.
Ja nämä kaikki ajatukset ovat syntyneet aikana, jolloin työn tekemisen ajasta osa on mennyt koululaisten paimentamiseen ja suuri osa on joutunut rakentamaan työtilansakin tyhjästä. Mitä olisivatkaan uusien etätyöntekijöiden ajatukset, jos he olisivat ihan oikeasti saaneet keskeytyksettä tehdä töitään koko työajan ja valmistautua tilanteeseen rauhassa?
Toisenlaistakin keskustelua tietenkin kuuluu. Ja tässä yhteydessä on hyvä muistaa se, että ihmisten ollessa erilaisia kaikki ei sovi kaikille. Kaikista ei tule eikä pidäkään tulla etätyöntekijöitä, vaikka se teoriassa onnistuisikin. Ihmisten erilaisuus on voimavara ja se on suuri mahdollisuus.
Valitettavasti moni joutuu nyt työskentelemään tilanteessa, jossa valinnanvaraa ole. Kaikkein karmein tilanne on niillä yrittäjillä, joilla koko toimeentulo ja elinkeino on uhattuna – kenties lopullisesti. Myös lomautettujen suuri määrä asettaa surullisen paljon ihmisiä taloudelliseen ahdinkoon. Siinä tilanteessa ei paljon lähi- tai etäspekulointi kiinnosta; molemmat työt varmasti maistuisivat. Onneksi myös yhteisöllisyys ja auttamishalu näyttävät lisääntyneen.
Joku viisas sanoi joskus, että on kahdenlaisia asioita: niitä, joihin emme voi vaikuttaa ja niitä, joihin voimme. Murehtimiset kannattaisi suunnata tuohon jälkimmäiseen. Nyt vaikutusmahdollisuudet ovat kutistuneet lähes olemattomiin. Helpommin sanottu kuin tehty.
Ajatuksia viestinnästä - ja vähän muustakin 