Kirjoituksellani en viittaa mihinkään yksittäiseen tapaukseen, vaan pohdin toimintojen ja palveluiden keskittämistä ihan yleisellä tasolla. Ymmärrän sen, että väkimäärän vähentyessä kaikkea ei voida enää tarjota ihan jokaiselle. Senkin ymmärrän, että jokainen valitsee asuinpaikkansa. Syntyvyysluvut kertovat monin paikoin omaa karua kieltään. Kaikille ei voida tarjota yhtä hyvää.

Mutta voidaanko kaikille tarjota edes jotain?

Väistämättä monia uudistuksia seuratessa jää sellainen vaikutelma, että muutos- ja lakkautustilanteissa tarkastellaan aivan liian usein kulu-Exceliä hieman yksisilmäisesti. Totuus kun ei ole se, että poistamalla yksi Excel-rivi päästään eroon sen kuluista. Muutos muuttaa kulurakennetta, joten muiden rivien luvut voivat kasvaa – jopa aika paljon.

Suurimpia kulueriä ovat usein kiinteistökustannukset ja palkat.

Muutostilanteissa juuri nämä kulut eivät kuitenkaan välttämättä häviä mihinkään. Jos tilat ovat omat, eikä niitä saada myytyä tai vuokrattua järkevään hintaan, juoksevat ylläpitokulut edelleen – oli toimintaa tai ei. Purkaminenkaan ei ole ilmaista.

Monille palkollisille luvataan muutostilanteissakin uutta työtä – se vain sijaitsee hieman kauempana kotoa. Vaihtoehdoksi jää siis muuttaa asuinpaikkaa tai pendelöidä pitkiä matkoja. Onneksi monilla aloilla myös etätyö on mahdollisuus.

Lisääntyvät matka- ja matkustuskulut tuovat luonnollisestikin paljon uusia kuluja. Nämä kulut eivät läheskään aina mene matkustajan omasta rahapussista. Tuntuu, että kaikissa ennakkolaskelmissa ei aina oivalleta sitä, kuinka kalliiksi pitkät matkat tulevat. Lasten koulu ei aina lopu samaan aikaan. Kaikki eivät mahdu samaan bussiin. Kuntalaiset sairastuvat kukin eri aikaan. Paikoin kauemmas työhön siirtyville lupaillaan jopa matkakorvauksia.

Epäilen, että matkakuluja lasketaan ennakkoon julkisen liikenteen taksoilla. Vaikka haluaisi liikkua julkisilla, se ei aina ole mahdollista. Bussipysäkillä seistessä saattaa tulla kylmä, nälkä – ja lopulta unikin. Totuus voi olla sellainen, ettei julkista liikennettä kyseisellä seudulla ole olemassakaan – tai sitten bussi kulkee vain kerran päivässä pelkän koulureitin. Eikä sinne mahdu kuin koululaisia. Jokainen taittaa siis käytännössä matkat omalla autollaan, taksit ajavat koko päivän edestakaisin yli sataa kilometriä suuntaansa.

Kilometrikorvauksia laskuttavan työntekijän energia kuluu työmatkoihin. Jo alkeellisellakin matematiikalla hän laskee, että paikallisen työskentelytilan kuukausivuokra saattaisi olla sama kuin yhden työpäivän matkakorvaus. Käyntejä tulee kuukaudessa enemmän kuin yksi. Työntekijää turhauttaa. Organisaationkin säästöt hupenevat Excelin muiden sarakkeiden kasvuun.

Toinenkin vaihtoehto olisi. Voisi muuttaa kasvukeskukseen. Eskarilaisen ei tarkitsisi istua viidenkymmenen kilometrin koulumatkaa, mummon ei tarvitsisi laukata viikoittain taksilla lääkärissä yli sadan kilometrin päässä ja perheen vanhemmilla jäisi päivässä aikaa muuhunkin kuin useiden tuntien päivittäiseen ajamiseen ja työntekoon.

Kaupunkivinkkelistä kuvitellaan usein, että kaikkihan haluavat palveluiden äärelle. Kuitenkin kuulee säännöllisesti tutkimustuloksista, joissa moni haikailee maaseudulle pieneen punaiseen mökkiin. Yhä useampi elää kaksoiselämää: on kaupunkiasunto ja maaseutuasunto. Verot maksetaan ykkösasunnon osoittamaan kuntaan.

Kaupungeissa ollaan tyytymättömiä palvelujonojen pidentyessä. Maaseudulla ollaan tyytymättömiä palveluiden kadotessa yhä kauemmas. Mikä siis neuvoksi?

Itse lähtisin miettimään rakenteiden muuttamista. Jokaisella organisaatioilla ei tarvitsisi olla joka kunnassa omaa nimettyä toimistoa. Entäs jos olisikin yksi moniammatillinen palvelu- ja työskentelypiste, jossa maaseudulla asuvat henkilöt voisivat työskennellä yhdessä? Sieltä olisi mahdollista saada niin haavahoitoa, digineuvontaa, koulutusta, verenpaineen mittausta kuin vero-ohjaustakin.

Asiat ja rakenteet pitäisi vain ajatella uusiksi. Työkaverin ei aina tarvitse edustaa samaa organisaatiota. Julkisia ja yksityisiä palveluita voisi yhdistää tarkoituksenmukaisesti. Ja kaksoiskansalaisille voisi samalla tarjota tiloja etätyöhön.

Samassa kiinteistössä voisi olla lastenhoitopalveluita ja pienimpiä kouluisten pienryhmä. Eläkeläisten päiväpiirillekin saattaisi olla kysyntää. Samojen seinien sisällä olisi toimintoja eri ikäryhmille, jolloin näillä olisi luontevasti myös keskinäistä kanssakäymistä. Digitukea olisi tarjolla digitaalisten palveluiden kanssa toimimiseen.

Tämäkö muka kustannustehokasta?

Ei välttämättä olekaan. Eikä ajatus välttämättä edes toimi. Joihinkin olosuhteisiin esimerkki voi olla suorastaan naurettavan huono ja monia taulukkolaskennan sarakkeita tässäkin asiassa on jätetty huomioimatta.

Esimerkin tarkoituksena on ilmaista se, että täällä samassa Suomessa meillä on hyvin erilaisia olosuhteita ja tilanteita. Minusta on todella surullista, että emme enää ymmärrä toistemme tapoja elää. Pidämme omaa kuplaamme automaationa ja ainoana oikeana tapana elää.

Jos haluamme pitää koko Suomen elävänä ja asuttuna, edes kesämökkikunnossa, on monta rakennetta rikottava ja monta asiaa ajateltava uusiksi. Periaatteistakin on väistämättä tingittävä. Virheitäkin varmasti tulee matkan varrelle ja se on hyväksyttävä.

Jokainen kunta ja kunnan kaukaisinkin kolkka tarvitsee omanlaisensa ratkaisut. Mitä ne missäkin tapauksessa ovat, siinä ovat parhaita asiantuntijoita paikalliset toimijat ja paikalliset päättäjät. Arvostan sitä, että yhä useammin muutostilanteissa järjestetään kuntalaistilaisuuksia.

Asiat eivät ole aina ihan helppoja, eikä hyviä vaihtoehtoja ole välttämättä edes tarjolla.

Kuva: EA.