Digitalisaation kääntöpuoli

Muistan ajaneeni filmirullan kanssa omalla autolla liki sata kilometriä ja paluumatkalla toisen mokoman ilman rullaa. Kuvat piti saada nopeasti seuraavan päivän lehteen ja myöhästyin päivän ainoasta bussista, joka olisi normaalitilanteessa kuljettanut rullan päätoimitukseen minun puolestani.

Muistan edelleen, millaiselta onnenkantamoiselta ensimmäiset digikamerat vaikuttivat. Yksi työläs työvaihe jäi pois. Filmirullia ei tarvinnut enää pakata ja viedä bussille. Sen sijaan saatoin lähettää ottamani kuvan sähköpostilla. Suorastaan naurettavan helppoa. Kiirekin tuntui poistuvan samalla, sillä iltatapahtumien kuvatkin saattoivat ehtiä seuraavan päivän lehteen.

Ei siis ihme, että minä, monien muiden joukossa, ilmoittautuin digitaalisten ratkaisujen soihdunkantajaksi. Elämä helpottui ja uudet tuulet näyttivät pitävän sisällään suorastaan rajattomia mahdollisuuksia. Tulivat verkkokurssit, wikit, blogit, somemarkkinointi, asiainhoito digipalveluissa sekä verkkovälitteiset kohtaamiset. Jo paljon ennen koronaa.

Viime aikoina olen alkanut havahtua siihen, että olenkin perääntymässä etulinjasta. Ennakoin vaihtoehtoisia ratkaisuja ”sitten kun digijutut eivät pelitäkään”, varmistan ja varmuuskopioin. Jätän liittymättä uusiin palveluihin. Alan poistaa tarpeettomia sovelluksia puhelimeltani.

Yksinkertaistan digiviidakkoani.

Jaan asioita yhä useammin mielessäni tarpeellisiin ja tarpeettomaan sälään. Tuskailen monien muiden tavoin palvelunestohyökkäyksiä ja toimimattomia digiratkaisuja. Kritisoin sitä, miten kehitys kulkee rauta edellä unohtaen perustarpeet ja lopullisen tavoitteen.

Aistin julkisesta keskustelusta monien kehittävän helppouden varjolla aivan käsittämätöntä riippuvuutta digisovelluksiin. Mietin, miten he tulevat toimeen järjestelmien kaatuessa. Mietin, ovatko he miettineet vararatkaisuja? Onko kaikilla edes valmiuksia miettiä niitä, kun koko elinikä on kerätty kokemuksia vain digitaalisesta maailmasta?

Välillä huomaan pohtivani sitä, että kaipaan joissain tilanteissa oikeita kohtaamisia. Mietitään nyt vaikka jotain viranomaisen digipalvelua, jossa on kyseessä teknisesti helppo, mutta sisällöllisesti vaikea asia. Muistan, miten vielä pari vuosikymmentä sitten saattoi poiketa vaikkapa verotoimistossa tutun virkailijan juttusilla satunnaisen ongelmatilanteen kanssa. Se ratkesi aina kertakäynnillä ja palvelu löytyi omasta kotikunnasta, meillä jokaisella.

Jossain vaiheessa digitalisaation säästämä aika täyttyi. Lähes huomaamatta jouduimmekin itse tekemään sellaisia asioita, jotka olivat aiemmin hoituneet palveluna. Se ei tuntunut pahalta, sillä ne asiat olivat ihan helppoja – ja vielä mielenkiintoisiakin.

Mutta sitten niitä tuli ihan liikaa.

Nykyisin pelataan digitaalista lentopalloa. Lähtee kysymys. Tulee vastaus, jossa joko ei ymmärretä kysymystä tai tulkitaan kysyjän olosuhteet väärin. Lähtee tarkennettu kysymys. Tulee nivaska toimintaohjeita. Asiasisältö ei edelleenkään aukea. Lähtee uusi tarkentava kysymys. Tulee lista sanktioista, mitä on luvassa, jos teet väärin. Mutta et edelleenkään ole saanut vastausta alkuperäiseen sisältökysymykseesi ja lähdet turhautuneena lottoamaan lomaketa sanktioiden uhallakin.

Kun et enää jaksa pallotella.

Digitaalisuus on myös raskasta. Oman työsi ohella joudut toimimaan muun muassa pankkivirkailijana, matkatoimiston hoitajana, verovirkailijana, parkkipirkkona, Kelan asioijana jne. jne. Teet omalla ajallasi muiden ammattiryhmien työtä, vaikka et ole saanut koulutusta kyseisillä aloilla toimimiseen.

Helppokaan asia ei ole helppo, jos sen tekee vain kerran vuodessa tai harvemmin. Muistettavaa on liikaa. Hallittavaa on liikaa. Aika hupenee ohjeita lukiessa. Aika loppuu kesken.

Maailmasta on tullut myös entistä kompleksisempi. Emme pysty hallitsemaan ja ymmärtämään tuotantoketjuja. Emme osaa hahmottaa, mikä on oikeasti tärkeää tai mikä todellisuudessa todellisuudessa pitää paikkaansa.

Digitaalinen maailma on aina auki ja kuljet aina vähintään askeleen jäljessä. Vähemmästäkin väsähtää.

Välillä tulee mieleen hokema vanhoista hyvistä ajoista.

Ja silti, en missään nimessä olisi enää valmis ajamaan kahtasataa kilometriä filmirullan vuoksi. Sitä paitsi nykyisin ei enää tuota bussivaihtoehtoakaan olisi olemassa. Julkinen liikenne on lopettanut kulkunsa maaseudun isoillakin teillä jo vuosia sitten.

Eikä kukaan myy enää filmirulliakaan…