”Nyt on kyllä sellainen kirja, joka kannattaa lukea. Kyllä lähtee…”

Näillä sanoilla vinkkasin ystävättärelleni vastikään ilmestyneestä Heikki Silvennoisen elämäkerrasta Nousut ja laskut. Loppusanoissaan Tommi Saarela kiteyttää osuvasti: ”Heikki on rakastettava tyyppi, josta on tullut minulle hyvä ystävä, kuin isoveli.” Oivallan, että se on juuri tuo veljeys, joka loistaa positiivisella tavalla kirjan sivuilta. Luottamus kirjoittajan ja kirjoitettavan välillä on syntynyt – ja luottamus on pitänyt.

Saarela on onnistunut saamaan syvällisen otteen Silvennoisen elämästä. Hän kirjoittaa niin ruusujen kuin ohdakkeidenkin peittämistä taipaleista – ei kohujuttuja kaivellen ja korostaen, vaan rehellisesti ja monipuolisesti kuvaten. Puhutaan Heikin heikkoudesta naisiin ja viinaan – ei niinkään asioista, joita jokainen rokkari ”tietenkin” tekee – ei kehuta, vaan todetaan ja analysoidaan. Pohditaan syitä ja seurauksia. Seuraavassa virkkeessä voidaan jo liikkua mummolan lehmälaitumilla, perhejuhlissa, harjoittaa hyväntahtoista nakuilua, keppostella sekä hurjastella lentokoneella, ralliautolla tai vesiskootterilla. Kaikki nämä nyanssit tekevät kirjasta elämänmakuisen.

Lukiessani mietin, missä yhteydessä olen itse tiedostanut ensimmäistä kertaa Silvennoisen olemassaolon. Tabula Rasan muistan, mutta olin hieman liian nuori käydäkseni bändin keikoilla. Catwalkia jo diggailinkin, mutta en tainnut nähdä sitäkään koskaan. Muistikuvissani Catwalk näyttäytyy enemmän pörröpäisen Pointeron (Pote Vihinen) hahmossa kuin punatukkaisen kitaristin. Taisi huomio kiinnittyä silloin lähinnä bändin näyttävimpään hiuspehkoon, vaikka pidin kovasti bändin musiikistakin. Q Stonesta kirjoitin kerran jopa keikka-arvionkin. Minä pidin, mutta muuten yleisöä oli paikalla silloin aika vähän. Sen bändin näin jo useampaan kertaan.

Lukiessani muistin myös, että liitin aikanaan Heikki Silvennoisen vahvasti gospel-porukoihin. Kirja osoitti mielikuvani hyvin pitkälti todeksi. Kirjassa käydään läpi yhteistyötä gospel-bändien kanssa. Lisäksi Silvennoinen tekee avointa ja syvällistä itsearviointia myös omasta suhteestaan uskoon ja uskontoon. Arvostan.

Mutta kieli poskessa kuten aina. Paluuta maallisen musiikin pariin hän kuvailee mielitekona päästä taas tekemään syntiä. Tässäkin toteamuksessa hän on omille sanoilleen uskollinen. Hän korostaa kirjassaankin useaan otteeseen, että kaikkia asioita pitää voida käsitellä huumorilla – huumoria ole tarkoitettu loukkaukseksi, eikä kaikesta pitäisi vetää hernettä nenään. Huomaan olevani tyytyväinen siitä, että Kummeli päätettiin toteuttaa 1990-luvulla eikä nyt. Kuten Silvennoinenkin muisteli, silloin oli vielä lupa vitsailla jo vähän niillä rajoilla. Naurahdan melkein ääneen lukiessani esimerkkejä muutamista vanhoista hahmoista ja vitseistä. Todellakin. Joskus oli lupa olla hauska.

Lähdin lukemaan ensisijaisesti muusikko Heikki Silvennoisen elämäkertaa. Yhtäkkiä tajusin, että mieshän oli jo julkisuudessakin paljon muuta kuin hyvä kitaristi. Tietenkin tiesin Kummelin sarjoineen, biiseineen ja elokuvineen, olin seurannut ja tykännyt. Mutta lukiessani se iski tajuntaan ”ainiintosiaantämäkin”-hengessä. Hyvänen aika, eihän tuota miestä voinut asettaa vain johonkin tiettyyn siiloon. Hänestä on ollut niin valtavan moneksi.

Kirjan myötä opin tuntemaan myös Heikin, savolaistaustaisen ja Pirkanmaalla asuvan miehen, joka innostui asioista herkästi ja lähti helposti mukaan tunne edellä, niin hyvässä kuin pahassakin. Avoimella ja aidolla asenteella Heikki pääsi pitkälle, mutta kertoo tehneensä elämässään myös virheitä, isompia ja pienempiä, – niin kuin me kaikki teemme.

Ja mitä tästä kaikesta kattauksesta syntyikään. Seitsemänkympin kieppeillä Kangasalan Saarikylissä asuva vaari ja vanhapoika, jonka elämä tuntuu nyt olevaan vahvasti mallillaan. Hymy suupielessä hän ohjeistaa nuorempiaan välttämään tekemiään virheitä – kitumatta kuitenkaan itse katumisen aallossa. Hän opastaa pilke silmäkulmassa karikoiden väistelyssä. Virheistäkin monet olivat aikanaan melko makoisia ja kaiken kokemisen arvoisia.

Hän rohkaisee nuorempiaan kriittiseen ajatteluun: ”Pitää yrittää oppia tunnistamaan, mikä on vanhan äijän jääräilyä ja mikä vain laadun puutetta. Koska onhan sekin kai mahdollista, että jokin uusi juttu on vain yksinkertaisesti niin paska, ettei sen puolesta kannata paljon hehkutella.”

Voi miten toivoisinkaan, että Heikki vetäisisi oikein hersyvän sketsin 2020-luvusta, nyt pinnalla olevista uusista jutuista. Me kaikki todella tarvitsisimme sitä.

Olen lukenut elämäni aikana valtavan määrän elämäkertoja. Tässä kyseisessä yli 600 sivuakaan ei tehnyt tiukkaa. Kirjaa ei olisi millään halunnut laskea kesken kaiken kädestään. Niin paljon kaikkea kiinnostavaa siitä löytyi; ”jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua, jotain sinistä”.

Saarelan teksti on mukaansatempaavaa ja helppolukuista. Monista elämäkertureista poiketen hän näyttää päässeensä oikeasti myös kerrottavan sisimpään. Poissaolollaan loistavat kliseet ja pinnallisuus ja niiden tilalle nousee ihminen, ”tämä Silvennoisen Heikki. Hän on huithapeli.”

Kiitos. Tämä kirja kuuluu parhaaseen A-ryhmään.

Saarela, T. 2024. Heikki Silvennoinen – nousut ja laskut. Helsinki: Tammi.