Korkeakoulukenttä ei ole yhtenäinen, opettajilla on suuri akateeminen vastuu ja opettajien näkemykset oman työnsä painopistealueista voivat vaihdella suurestikin. Korkeakoulupedagogilta edellytetään asiantuntijuutta, työelämäläheisyyttä ja tutkimusperustaisuutta. Opettaja on samanaikaisesti opetus- ja ohjaustyön lisäksi niin tutkija kuin kehittäjäkin. Joskus työ rakentuu jopa pääosin näistä kahdesta jälkimmäisestä.

Kirja-arvioni ei ole perinteisen kirja-arvion muodossa. Lukiessani minulle heräsi paljon ajatuksia. Lukemaani oli helppo samaistua, sillä olen itsekin opettanut niin ammattikorkeakoulun kuin yliopistonkin puolella. Nostankin tässä tekstissäni muutamia huomioita ja kirjan herättämiä ajatuksiani esille.

Korkeakoulupedagogiikkaa ja työelämäläheisyyttä

Annan täydet pisteet kirjan nimestä. Mielestäni korkeakoulujen pedagogiikasta tuleekin puhua juuri näin, yhteisen sateenvarjon alla. Yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa on pedagogisesti monenlaisia eroja työn tekemisen tavoissa ja pedagogisissa painotuksissa. Olen myös huomannut kentällä olevan toimijoita, jotka haluavat tietoisesti korostaa näitä eroja yhteisen pedagogisen näkemyksen sijaan. Mielestäni näin ei tarvitsisi olla.

Teoria ja tutkimuspainotteisuus näkyvät yliopistoissa, ammattikorkeakouluissa työelämäyhteys ja aluevaikuttavuus ovat perinteisesti korostuneet yliopistoja enemmän. Mielestäni olisi hyvä hieman benchmarkata kumppania erojen piirtelyn sijaan – molemmin puolin.

Teoreettisuus, monitieteisyys, tutkimus ja kehitys voivat vieläkin laajemmin olla myös ammattikorkeakoulun opettajan työkenttää. Vaikka opettajan työote tulisikin vahvasti ammatilliselta kentältä, antaa teoreettinen tarkastelu siihen oman lisämausteensa. Se saattaa olla juuri se mauste, joka saa opiskelijan hahmottamaan helpommin suuria kokonaisuuksia. Muuttuvassa työelämässä tutkimus- ja kehitystyöstä on tullut entistä tärkeämpää. Opetuksen on pysyttävä mukana nopeassa muutoksessa.

Vastaavasti yliopistoissa tulisi nähdä, että työelämäyhteistyö ja yrityskumppanuudet eivät ole ristiriidassa sivistystehtävän kanssa. Tutkimustyön puolueettomuudesta huolehtii tutkijataho, vaikka tutkimustehtävän määrittelisikin kaupallinen toimija. Ei tutkimustuloksia osteta ja se on molempien osapuolten etu. Vuoropuhelussa yrityselämän kanssa päästään yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen, jossa tutkimuksen vaikuttavuus voi olla erityisen merkityksellistä.

Myös aluevaikuttavuutta kannattaa miettiä tutkimusasetelmien yhteydessä. Suomi on paljon muutakin kuin korkeakoulukaupungit. Tutkimuskentällä pienemmät alueet ja niiden vähemmistötoimijat saattavat helposti jäädä marginaaliin, jolloin kokonaiskuvasta muodostuukin vain suurempien kaupunkien ja niiden toimijoiden näkemys. Joissain tapauksissa tämä saattaa tarkoittaa melkoisen potentiaalin hukkaamista ja toisenlaisesta todellisuudesta vaikenemista.

Työelämäläheisyyteen liittyy tiiviisti myös osaamisperustaisuus. Ammatillisissa opettajakorkeakouluissa on jo osaamisperustaisia opetussuunnitelmia. Korkeakoulupedagogiikassa on mielestäni kuitenkin vielä paljon opittavaa tällä saralla. Kaikkien opettajien ei ole edelleenkään helppo hyväksyä sitä, että opiskelijat eivät tule opintojaksoille tyhjinä tauluina, vaan jopa korkeakoulutasoisia asioita on oikeasti voinut omaksua käytännön työelämässä, harrastuksissa ja luottamustehtävissä.

Myös osaamisen tunnistaminen tai osaamisen täydentämisen määrittely saattavat joissain tapauksissa osoittautua haastaviksi. Brauer, Korhonen ja Palsa (2022) kertovatkin kokemuksistaan digitaalisten osaamismerkkien hyödyntämisestä korkeakouluissa.

Korkeakoulupedagogiikan rakenteet ja ennakointi

Kirjassa tulee hyvin esille se, että myös korkeakoulujen johdon tulee ymmärtää ja hallita kokonaisuuksia pedagogisesta näkökulmasta. Kuten kirjassa osuvasti mainitaankin, vastaa korkeakoulu oppimisympäristöstä ja opettajan tehtävänä on tukea oppimista.

”Pedagogiikan johtamisella on vaikutuksensa korkeakoulun käsitykseen opettajuudesta, osaamisesta ja arvioinnista.” (Mäki 2022.)

Johtajuutta tarkastellessa merkityksellisiä ovat epämuodollisten tilanteiden merkitys, vuoropuhelun toimiminen sekä yhteistoiminnallisuus. Yhteistoiminnallisuuteen liittyy vahvasti myös ajatus opetusmuotoilusta, joka sekin on saanut oman lukunsa kirjasta. Yhteistoiminnallisuus on tärkeää opettajien välillä, mutta myös opiskelijoiden ja opettajien kesken.

”Pedagoginen kehittäminen on tasapainoilua moninaisten organisatoristen ja yhteisöllisten jännitteiden välillä.” (Alanko-Turunen & Alhonen 2022.)

Pedagoginen kehittäminen voidaan nähdä myös välineenä korkeakoulun strategisten muutostavoitteiden saavuttamiseksi. Se voi olla myös muutostavoitteiden ja -prosessien kritiikkiä tai toisinajattelua, elpymisen paikkoja muutosyliopistossa (-korkeakoulussa) tai akateemisten yhteisöjen paikallisen toimijuuden, reflektion ja muutoksenhallinnan mahdollistajana. (Ripatti-Torniainen, Annala, Linden, Mälkki, Sandström 2022.)

Kimmo Mäen jako opetus- ja substanssikeskeisiin sekä TKI-orientoituneisiin opettajiin on mielestäni hyvin osuva. Näen tämän jaon kuvastavan myös sitä, millaisessa verkostossa opettaja omaa opettajuuttaan kehittää. Opettajakuntaa ei kuitenkaan saisi nähdä kahtiajakautuneena ryhmänä, vaan kirjassa todetaankin korkeakoulupedagogiikan yhdistävän parhaimmillaan opiskelijakeskeisen oppimisen, tutkimus- ja kehitystoiminnan sekä innovaatiot ja ongelmanratkaisun. (Rauhala, Kantola, Friman, Mäki & Kotila 2022.)

Tässä yhteydessä puhutaan usein metataidoista tai geneerisistä taidoista. Mielestäni niistä voitaisiin puhua vieläkin enemmän. Työelämä on suuressa murroksessa ja meidän on hyvin haastavaa ennakoida tulevien työtehtävien tehtäväkuvaakaan. Tämä ei tarkoita sitä, että substanssiperustainen opetus olisi muuttumassa merkityksettömäksi, mutta sen täytyy kehittyä tulevaisuuden työelämän mukana – ehkä mieluummin juuri etunenässä. Tämä tehtävä on nyt vaikeampi kuin koskaan aiemmin ja siksi korkeakouluopettajienkin verkoston toimijoissa on syytä olla yhä enemmän myös yrityselämän osaamista ja tietoa yritysmaailman tekemisistä. Sielläkin kehitetään.

Yksi hyvä esimerkki ennakoinnista on kestävän kehityksen ja kestävän korkeakoulun rooli. Korkeakoulupedagogiikka-teoksessakin kestävälle korkeakoululle on omistettu kokonainen luku. Kestävästä tulevaisuudesta puhuttaessa on tärkeää huomioida kokonaisuudet sekä asettaa tavoitteet niin, että konkretisoidaan se, millaisia ongelmia osaamisella täytyy ratkaista. Käytännössä se tarkoittaa usein totuttujen ajattelutapojen haastamista. (Konst 2022.)

Kestävää tulevaisuutta rakentaessa korostaisin itse myös monitieteisyyttä ja asian lähestymistä erilaisista näkökulmista. Pidän erittäin huolestuttavana sitä, jos asioista puhutaan ja niitä tutkitaan ainoastaan omissa kuplissa ja vain omista näkökulmista. Todellisuus on kuitenkin paljon kompleksisempi. Hyväkin tavoite voi saada muille rintamilla aikaan kielteistä kehitystä.

”Koulutuksen keskeinen tehtävä on antaa valmiuksia jäsentää tulevaisuuden haasteita, joiden luonteesta ei määritelmällisesti tiedetä tällä hetkellä.” (Friman & Mutanen 2022.)

Tulevaisuuden oppimisen yhteydessä puhutaan usein myös oppimisanalytiikan hyödyntämisestä. Tässäkin voidaan nähdä kaksi tarkastelutasoa. Puhutaanko tietojen keräyksestä vai oppimisen tarkastelusta. Ja vastaavasti innoittaako analytiikan hyödyntäminen laadulliseen vai suorituskeskeiseen oppimiseen. Itseisarvo se ei saa olla, vaan sen tulee olla alisteinen pedagogisille tavoitteille. (Lallimo & Sjöblom 2022.)

Tulevaisuuteen suuntaa vahvasti myös Digivisio2030. Opettajan digitaalisista taidoista ja digitaalisuuden hyödyntämisestä on puhuttu paljon koronan jälkeen. Harvemmin mainitaan sitä, että suomalaisissa korkeakouluissa valtaosa opettajista oli oman digitaalisuutensa kanssa hyvin pitkällä jo paljon ennen koronaa. Verkkokursseja on järjestetty ainakin parisenkymmentä vuotta ja etenkin monimuotototeutuksissa hybridiopetusta ja etäopiskelua hyödynnettiin luontevasti ennen pandemia-aikaakin.

Silti ei kannata kääriytyä tyytyväisyyteen. Digitaalisuus tarkoittaa jatkuvaa muutosta, uusia työkaluja ja uusia mahdollisuuksia. Kaikessa ei voi olla mukana, mutta kehityksen kelkasta ei kannata jättäytyäkään. Muutoksesta on tullut pysyvä osa elämää.

Kirja on todella muhkea läpileikkaus suomalaista korkeakoulupedagogiikkaa. Kokonaiskuvan lisäksi sieltä on löydettävissä hyviä esimerkkejä, hankekuulumisia ja jopa parastettavissa olevia vinkkejä omaan työhön. Mietin pitkään, voinko yhden lukukerran jälkeen edes kirjoittaa kokonaisuudesta mitään. Pitäisikö kirja lukea uudelleen, syventää omia ajatuksia ja sisäistää kirjoitettua tekstiä vieläkin enemmän? Tässä tekstissä tuon esille vain suppeasti muutamia ajatuksia – ja silti kirjoitan varsin pitkästi.

Luen kirjan uudelleen myöhemmin.

Muutamiin kappaleisiin olen nostanut esille viitemerkintöjä, jotka helpottavat ajatuksen alkuperän löytämistä. Useissa kirjan artikkeleissa pohditaan samantyyppisiä kokonaisuuksia, joten viittaukseni eivät ole täydellisiä. Sen voin kuitenkin mainita, että kaikki omatkin pohdintani heräsivät henkiin lukiessani teosta: Mäki, K. & Vanhanen-Nuutinen L. 2022. Korkeakoulupedagogiikka – Ajat, paikat ja tulkinnat. Helsinki: Haaga-Helian julkaisut 7/2022.

Advertisement