Tänään alkoivat yleisurheilun EM-kisat. Ajoitin ruokataukoni niin, että pääsin seuraamaan muutamia suomalaistapahtumia syödessäni. Ei tarvitse olla kovin suuri ennustaja, kun miettii keskustelun kisaturismista jälleen pian kiihtyvän – kävi kisoissa miten tahansa. Kaikkien mielestä se ei kuitenkaan ole riittävästi.

Kisaturismista on jo puhuttu MM-kisojen yhteydessä ja EM-kisojenkin yhteydessä, vaikka suomalaisten onnistumisprosentista ei ennen tätä päivää ole ollut vielä minkäänlaista käsitystä.

Kisaturismilla tarkoitan tässä ison joukkueen kriittistä tarkastelua ja kisoissa epäonnistuneiden urheilijoiden ilkeämielistä kritisointia. Nälkäiselle urheilukansalle tuntuu kelpaavan ainoastaan mitali, joillekin jopa pistesija. Kaikki muu nähdään yleistäen turhana haaskuuna.

Miksi?

Tehkääpä itse perässä. Saavuttakaa ensin tiukasti määritelty tulosraja maailman tai Euroopan parhaiden joukossa. Valmistautukaa sen jälkeen elämänne kuumottavimpaan tilanteeseen ja kovimpaan haasteeseen – ja tehkää siellä paras tuloksenne ikinä.

Sekään ei aina riitä, sillä olemme voimattomia sen edessä, mitä muut tekevät.

Minusta on kerrassaan loistomahdollisuus, että kisoihin lähdetään isolla joukkueella. Pidän hyvänä asiana sitä, että urheilijalle tarjotaan mahdollisuus siinäkin tilanteessa, kun todennäköisyyslaskenta ei puolla mitalia.

Kuumottavissa tilanteissa ja kovimmissa haasteissa ihmistä mitataan ihan tosissaan. Monille on jo suuri saavutus ”selvitä yhtenä kappaleena” tilanteesta. Seuraavalla kerralla on jo henkisesti helpompaa. Vierasta kokemusta ei tarvitse enää jännittää.

Muun muassa tästä syystä tarvitsemme kisaturisteja. Emmehän halua ihmisen henkisen kestävyyden pettävän vasta siinä vaiheessa, kun hän olisi jo kasvanut menestyksen tasolle. Myös kokemukset ovat arvokkaita ja kasvattavia.

Olen pitänyt yleisurheilusta aina siitä syystä, että moni aloittaa harrastuksen nuorena kaikissa lajeissa kilpaillen. Se on hyvää kasvua elämään ylipäätään. Sillä jos jätetään laskuista kymmenottelijat ja seitsenottelijat, niin ainoastaan harva lapsi on hyvä kaikessa. Mutta useimmat ovat hyviä jossain.

Näin jokainen saa luontevasti kokea onnistumisia ja epäonnistumisia, niin kuin elämässä yleensäkin. Lapsena tulostason paras mittari on oma lajiennätys. Kun se paranee, on aina urheillut hyvin, sijoituksesta huolimatta.

Voi kun me muistaisimme tämän myös aikuisten kilpaurheilijoiden tapauksessa.