Jälleen otsikko, joka olisi aivan kelpoinen väitöskirja-aihe. Todellisuudessa lupauduin ensi maanantain (24.1.2022) #CMADFI-tapahtumaan vartin välitunnin valvojaksi tuon teeman kanssa.

Olen pyöritellyt otsikkoa muutaman viikon ajatuksissani niin hiihtolenkeillä kuin töiden välissäkin. Tuon pyörittelyn seurauksena ajatukseni alkavat jäsentyä. Mieleeni nousee vahvasti kolme eri asiaa:

  1. stereotypiat
  2. kohderyhmät
  3. käsitteet

Avaan niitä hieman jo ennakkoon tässä tekstissäni, sillä tuo maanantain varttini on tietenkin armottoman lyhyt aika näin laajalle kokonaisuudelle. Toisaalta maanantaihin on vielä aikaa, joten pyöritys voi edetä myös toisenlaisiin teemoihin. Se nähdään ensi viikolla.

Stereotypiat

Stereotypiat korostuvat erityisesti maallikkojen ja kaikkien asioiden asiantuntijoiden keskusteluissa. Koulutus on siitä jännä teema, että jokainen meistä tuntee olevansa vahva kokemusasiantuntija, sillä tuohan jo pelkän yhdeksänvuotisen peruskoulun kahlaaminen melkoisen asiantuntemuksen koulutuskysymyksiin.

Stereotypiat syntyvätkin usein näiden vanhojen kokemusten uusintamisesta puheessa. Käytännössä koulu on muuttunut paljonkin, mutta siitä puhutaan omien kokemusten pohjalta vain entisenä vanhana, huomioimatta ja ymmärtämättä muutosta.

Opiskelusta ja koulutuksesta tulee näin helposti vain meidän kaikkien yhteinen kokemus eli peruskoulu, lasten ja nuorten koulu. Yhteishaussa nuoret hakevat, vaikka aikuisopiskelijoiden määrä toisella asteella ja korkeakoulutuksessa on jo pitkään ollut kasvussa. Ja koulua käydään luokissa, vaikka työelämäyhteistyö on jo vienyt opiskelijoita oppimaan työpaikoille.

Kohderyhmät

Näistä samoista stereotypioista kumpuaa suppea kohderyhmäkäsitys. Koulutuksia on monenlaisia ja niillä on kaikilla omat kohderyhmänsä. Rekrykoulutuksen ensisijainen kohderyhmä löytyy työttömistä, täydennyskoulutusten ja lyhytkoulutusten työllisistä. Tutkintojen lisäksi on mahdollista opiskella myös tutkinnonosia, korvamerkittyjä osaamisia. Ne sopivat usein hieman aikuisempaan makuun, kun omaa kilpailukykyä työmarkkinoilla halutaan kehittää tai omaa osaamista laajentaa. Koulutuksia räätälöidään jatkuvasti myös kilpailukyvystään kiinnostuneille yrityksille ja oppisopimuskoulutus voi olla taloudellisesti monelle kiinnostava vaihtoehto – kyllä siitä ovat innostuneet myös työvoimapulasta kärsivät työnantajatkin.

Kohderyhmiä ei voi yksilöidä iän, työstatuksen, sukupuolen tai minkään muunkaan yksittäisen tekijän perusteella. Tätä päivää on, että kaikki omasta osaamisestaan ja kehittymisestään kiinnostuneet opiskelevat enemmän tai vähemmän jatkuvasti uusia asioita, osa vielä eläkeiässäkin.

Käsitteet

Kritisoin kirjoituksessani aiemmin maallikoiden vanhentuneita käsityksiä, mutta osaavatpa asiantuntijatkin tehdä koulutuskeskustelun hankalaksi. Koulutukseen liittyy paljon erilaisia käsitteitä, joita jopa asiantuntijatkin käyttävät paikoin hieman eri tavoin. Sosiaalisen median puolella voidaan innostua kinailemaan niiden nyansseista. Ja sotku vain sakenee, kun muiden alojen asiantuntijat liittyvät keskusteluun.

Usein käydään keskustelua esimerkiksi inkluusio-käsitteen merkityksestä, eli onko se nyt sitä, että kaikille tarjotaan yhdenvertainen mahdollisuus opiskeluun, vai sitä, että ihan jokainen tungetaan surutta siihen samaan luokkahuoneeseen omista yksilöllisistä tarpeistaan huolimatta. Tai mikä on koulutussopimuksen ja oppisopimuksen ero? Opetushenkilöstö sen tietää, mutta tietävätkö työelämäkumppanit – ja tietääkö suuri yleisö.

Omat vivahteensa sosiaalisen median koulutuskeskustelulle tuovat mustavalkoisiksi kärjistetyt asiat, kuten vaikkapa hyvä tai paha etäopetus. Koulutuksen kentällä ei kuitenkaan ole mitään mustavalkoista. Kun ihmiset operoivat ihmisten parissa, löytyy väliltä melkoinen määrä värisävyjäkin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Saattaisiko vaikkapa etäopetuksenkin osalta olla se tilanne, että koronan alkaessa vuosikaudet verkkokursseja vetäneet opettajat olisivat jo huomattavasti kokeneempia kuin ne, joilla ei tuossa vaiheessa ollut vielä lainkaan etäopetuskokemusta. Voisiko sekin olla mahdollista, että digitaalisesta pedagogiikasta kiinnostunut opettaja olisi taitavampi, kuin digiä koronaan asti vältellyt kollegansa? Ehkä, mutta ei automaattisesti näinkään. Opettajien tapaan myös opiskelijat ovat erilaisia. Autismin kirjon opiskelijat, erityisherkät ja koulukiusatut olivat varmasti niitä ryhmiä, jotka ilahtuivat etämahdollisuudesta. Ne, joita koulu ei muutenkaan oikein napannut, saattoivat etäilyn myötä kadota kokonaan. Osalta katosi motivaattori, toiset kaipasivat sosiaalista luokkayhteisöä vierelleen.

Vaikea on opettaa sellaista, joka ei paikalle saavu. Oli tuo paikka sitten luokkahuone, työpaikka tai Teams. Myös opetettavalla aineella, ryhmädynamiikalla, teknisellä toimivuudella, valituilla opetusmetodeilla ja monella muulla asialla voi olla sanansa sanottavanaan etäopetuskeskusteluun.

Ei siis ihme, että koulutuksesta viestiessä puurot ja vellit menevät helposti sekaisin ja mielipiteet kärjistyvät lopulta aina riitelyksi asti. Se on sääli, sillä asiallisella ja rakentavalla keskustelulla päästäisiin tämänkin teeman kanssa paljon parempaan lopputulokseen.