Viime viikkoina on kirjoiteltu ja keskusteltu paljon siitä, mikä kaikki suomalaisessa koulussa kenenkin mielestä on pielessä. Osa esille nostetuista asioista on helppo allekirjoittaa, mutta olen lukenut myös monia sellaisia syytteitä, joita itse en nimeäisi ongelmakohdiksi.

Ilta-Sanomien koosteessa mainitaan kohdassa neljä turhauttava hankehumppa. Paljon koulutushankkeiden parissa työskennelleenä luulen tietäväni, mistä opettajat puhuvat kritisoidessaan hankkeita. En kuitenkaan näe tutkimus- ja kehittämishankkeita itsessään syyllisinä huonoon oppimismenestykseen. Päinvastoin. Näen hankkeissa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia.

Se että ulkopuolista korvamerkittyä lisärahaa osoitetaan koulun kehittämistoimiin, on yksiselitteisesti mielestäni vain hyvä asia. Ilman lisärahoitusta kehitystyöstä on turha haaveillakaan resurssien jatkuvasti pienentyessä. Ja kun yhteiskunta ympärillä muuttuu kovaa vauhtia, ei paikalleenkaan voi jäädä.

Etenkään kun oppimistulostenkaan suunta ei ole menossa ylöspäin.

Mikä hanketyössä sitten mättää?

Artikkelissa viitataan hankkeiden määrään ja päällekkäisyyksiin. Käsillä on siis samanaikaisesti liikaa liian samanlaisia kehittämishankkeita. Tämänkään ei välttämättä tarvitsisi olla ongelma. Kun koulutusorganisaatiossa on kaksi tavoitteiltaan hyvin lähellä toisiaan olevaa hanketta, voidaan niiden välillä tehdä sujuvaa yhteistyötä. Näin kehitettävälle asialle saadaan leveämmät hartiat ja kehitystyöhön enemmän työaikaa. Voi olla hyödyllistä rekrytoida hankkeisiin myös osittain samoja ihmisiä, jolloin tiedonkulku hankkeiden välillä on esteetöntä ja päällekkäisiltä toimenpiteiltä vältytään.

Artikkelissa väitetään myös, että hankkeet vievät aikaa opettamiselta. Uskon tämän väitteen viittaavan siihen, että hanketyöhön rekrytoidaan hyvin paljon opettajia, osa jopa vastentahtoisesti. Pitäisi muistaa, että korkea-asteella on tutkijoita ja pedagodeja, aivan samalla tavalla koulumaailmassa on myös hanke- ja projektityöntekijöitä sekä opettajia. Haluan uskoa, että suurin osa opettajista on kiinnostunut myös oman työnsä kehittämisestä. Siihen hanketyö antaa loistavan mahdollisuuden.

Kun opettajat ovat kuitenkin oman työnsä parhaita asiantuntijoita, heidän osaamistaan tarvitaan myös kehittämistyössä. Siksi hankkeissa on tärkeää olla mukana myös opettajia. Kaikki eivät halua kehittää montaa erilaista asiaa samanaikaisesti. Suurelle osalle opetustyö on se tärkeä sydämenasia ja oman työn painopiste halutaan pitää opiskelijarajapinnassa. Mielestäni tähänkin täytyy antaa mahdollisuus.

Ei kaikkien tarvitse mielestäni olla koko ajan hanketyössä. Joissain tapauksissa hanketyöntekijöiden rekrytointi organisaation ulkopuolelta voisi olla jopa parempi ratkaisu, koska ulkopuolinen henkilö aistii kehittämisen tarpeessa olevat asiat. Uutena tulokkaana hän aistii epäkohdat, koska ei ole liian sisällä organisaatiokulttuurissa.

Jotta hankehumppa sujuisi ilman varpaiden tallomista, kannattaisi miettiä myös resurssien jakoa. Olen kuullut esimerkkejä, joissa opettaja toimii viidessäkin eri hankkeessa hyvin pienillä hanketunneilla kussakin. Mitä hän käytännössä ehtii? Lukea noiden viiden hankkeen hankesuunnitelmat ja tavoitekuvaukset, ei enää kehittää yhtään mitään.

Kehittämistavoitteet saavutettaisiin mahdollisimman hyvin jakamalla työtunnit toisin: mieluummin hieman isompi tuntimäärä yhdestä hankkeesta, kuin pieniä tuntimääriä todella monesta hankkeesta. Näin humpan askelmerkit voisivat sopia hieman paremmin paikalleen, kehittämistyö tuntuisi tarkoituksenmukaisemmalta, kehittämiselle jäisi enemmän aikaa eikä työnkuvastakaan tulisi niin sirpaleinen.

Hankkeiden koordinointivastuuta jakaessa kannattaa mielestäni huomioida myös se, että ei kaikilla opettajilla ole automaattisesti valmiuksia toimia osaavana projektipäällikkönä. Hyvä projektipäällikkö on mielestäni sellainen, joka on laajasti verkostoitunut, tekee tiivistät yöelämäyhteistyötä, pystyy ymmärtämään suuria kokonaisuuksia, sietämään keskeneräisyyttä, viestimään hankkeen toiminnan näkyväksi, innostamaan hanketyöntekijät kehittämään ja pitää samalla kymmenet langat tiukasti käsissään koko tanssin ajan. Nämä valmiudet eivät ole ihan keskiössä kasvatustieteen koulutusalalla, joten johtajuuden ja projektinhallinnan osaamista ei kannattaisi ajatella automaationa.

Ne ovat kuitenkin valmiuksia, joita kaikki voivat oppia. Heikosti johdettu projekti ei kehitä, vaan turhauttaa. Tästä syystä innostuneimmat ja kokeneimmat hanketyöntekijät voisivat toimia projektien johdossa ja vähemmän humpan askeleista kiinnostuneet saisivat kehittämistä omalle kontolleen hieman pienempinä annoksina. Näin heilläkin olisi edellytykset tutustua, oppia, kehittää – sekä keskittyä opettamiseen.