”Upeimmissa rakennuksissa aika pysähtyy ja kaikkinainen maailmallinen häly hiljenee.”

Myönnän. Nimenä Wivi Lönn oli minulle tuttu ja osasin jopa yhdistää hänet arkkitehtuuriin ja Jyväskylään, mutta juuri tätä vahvemmilla pohjatiedoilla en käynyt käsiksi Lönnistä kertovaan romaaniin ”Valosta rakennetut huoneet”. Arkkitehtuurikaan ei ole aiheena itselleni järin tuttu, vaikka muistakin parisen vuotta sitten kiertäneeni kiireettömästi Alvar Aalto -museon ja luulleeni ehkä ymmärtävän jotain jostain.

Myönnän suoraan olleeni myös kanssa-arviojien uhri. Halusin lukea Wivin tarinan, koska kaikki tuntuivat sitä kilvan kehuvan. Tartuin siis kirjaan puhtaasta uteliaisuudesta, mutta ylistävien kommenttien vuoksi odotin siltä paljon. Enkä pettynyt. Edettyäni yli puolen välin minulle syntyi palava halu soittaa kirjailija Pirkko Soiniselle ja kysyä häneltä suoraan kuinka paljon kirjassa oli kirjailijan luomia romaaniaineksia ja kuinka suuressa roolissa faktat olivat. En kuitenkaan tehnyt sitä, sillä halusin antaa tilaa omalle tulkinnalleni – totuuden tietäminen olisi voinut muuttaa ajatuksiani. Ehkä jonain päivänä kysyn.

Päästyäni loppusivuilla löysin huolella laaditun lähdeluettelon, joka antaa viitteitä siitä, että Soininen on huolella kartoittanut taustat. Hän tuntee Wivin ja tämän tarinan. Teos etenee kuitenkin niin jouhevasti, kepeästi, helppolukuisesti ja romaanimaisesti, että hän varmasti on antanut riittävästi tilaa myös omille tulkinnoilleen. Wivistä piirtyy kuva ahkerasta ja määrätietoisesta naisesta, joka kulkee suurempia miettimättä täysin omia polkujaan, uskaltaa tarvittaessa kovinkin ottein rikkoa lasikattoja ja suhtautuu intohimoisesti omaan työhönsä.

”Wivi piirtää aamusta iltaan, eikä hän tunne väsymystä tai nälkää.”

Monessa asiassa minun on helppoa samaistua Wiviin. Oma suhteeni työhön on sisältänyt aina myös paljon innostusta ja kunnianhimoa. Tiedän miltä tuntuu uppoutua ideoiden työstämiseen sillä intesiteetillä, että ruokatauot unohtuvat. Ja tiedän miltä tuntuu nostaa työ elämäntehtäväksi – sen sijaan, että kyseessä olisi vain tapa ansaita. Voin samaistua myös siihen, miten lopulta vaatii itseltään aina vain enemmän ja enemmän. Ja siihen, miten elämä maistuu suurelta osin makealta juuri onnistuneiden työratkaisujen ansiosta.

Kirjassa seikkailee kuitenkin myös sellainen Wivi, johon en itse löydä samaistumispintaa. Wivi kipuilee paljon levottomassa yksityiselämässään. Hän elää ajattomuudessaan kuin monta vuosikymmentä tulevaisuudessa. Tehdyt ratkaisut eivät aina herätä innostusta omissa aikalaisissa. Wivi ei ole valmis luopumaan urahaaveistaan perustaakseen perheen tai sitoutuakseen elämänkumppaniin. Itse olen paljon konservatiivisempi. Löysin miehen rinnalleni jo varsin nuorena – mutta hän ei asettanutkaan mitään vaatimuksia urani tai työskentelyni suhteen, vaikka hektisimpinä aikoina varmasti onkin jäänyt toiselle sijalle.

Muun muassa tässä näkyy ero eli aikakausien välillä. Lönnin aikana naisen ura ei ollut vielä vakiintunut käsite. Silloin moni näin hautasi haaveensa ja valitsi kotiäitiyden. Wivi valitsi uran ja sitoutumattomuuden. Yksin hän ei silti ollut; lähipiiristä löytyi useita tärkeitä ihmisiä, muun muassa opiskelukaveri Armas, äiti, sisarukset lapsineen ja rakas Hanna, hänkin menestystä niittänyt itsenäinen uranainen.

””Niin ihanaa. Tällaisia päiviä saisi olla aina”, Wivi sanoo, ja Hanna nyökkäilee innokkaasti.”

Ystävyys Hannan kanssa syveni lopulta rakkaudeksi. Kahden naisen välinen lämmin suhde ja lopulta muutto yhteiseen asuntoon oli varmasti Wivin aikana vieläkin radikaalimpi ratkaisu kuin oman uran valinta. Kirjan mukaan Lönn on saanut vihjailuja epäsiveellisyydestä ja kiinteä ystävyys on herättänyt myös lähimmissä närää ja ymmärtämättömyyttä. Ja tuo närä saa Wivinkin pohtimaan omaa suhdettaan moneen otteeseen. Selvästi hän päätyy itsekin välillä siihen ratkaisuun ettei mitään suhdetta edes ole. Soininen kuvaa naisten ystävyyttä ja läheisyyttä kauniilla sanakäänteillä.

Wivi elää myös jatkuvassa kaukokaipuussa. Hän asustaa useampaa kotia ja tuntuu kaipaavaan toisaalta avarampaan Eurooppaan, toisaalta Helsingistä rakkaaseen Jyväskylään. Matkat ja elämykset ovat hänelle tärkeitä myös ammatillisessa mielessä, ideanmetsästysreissuina. Omapäinen ja voimakas nainen seuraa aikaansa ja pitää tuntosarvet esillä kaiken uuden suhteen. Toinen puoli hänestä taas vetäytyy mielellään syrjään ja omistautuu työlleen.

Valosta rakennetut huoneet on tarina, eheä kertomus nuoren tytön kasvamisesta vahvaksi ja osaavaksi naiseksi kaikkine kasvukipuineen. Kirja on myös loistava ajankuva, joka asettaa tarinan riittävän tarkasti omaan historialliseen kontekstiinsa. Historialliset yksityiskohdat jäävät sopivasti taustalle, mutta ensimmäisen maailmansodan levottomuus ja epävakaa aika välittyvät sivulauseissa.

Vaikka Wivin elämä ei liene ollut sieltä helpoimmasta päästä, välittyy hänestä kuitenkin kuva onnellisesta ihmisestä, joka on päässyt tekemään elämässään itsensänäköisiä valintoja. Hänen elämänsä on määrittynyt tehtyjen valintojen kautta – maailma on lopulta ollut mahdollisuuksia täynnä. Valtavaa lahjakkuutta menestys on tietenkin vaatinut.

Kirja sopii luettavaksi kenelle tahansa, mutta voisin suositella sitä myös voimatarinan roolissa. Jos Wivi pystyi tuohon kaikkeen jo 1800-1900-lukujen taitteessa, niin miten suuret ovatkaan meidän kaikkien mahdollisuudet nykyisin. Soinisen teksti soljuu eteenpäin miellyttävänä ja mukaansatempaavana. Haluan lukea häntä enemmänkin.

Soininen, P. 2021. Valosta rakennetut huoneet. Bazar-kustannus.