”Hän ei voinut olla Vilho Koskela, mutta hän saattoi kirjoittaa tämän.”

Olen tarttumassa jälleen kerran johonkin pyhään: kovakantiseen opukseen, jonka kannessa lukee Väinö Linna. Tällä kertaa kyseessä ei ole Linnan oma teos, vaan Karo Hämäläisen Kansalliskirjailija – romaani Väinö Linnasta.

Katselen kirjan kantta malttamattomana. Palaan muistoissani lapsuuteen. Kamarissa oli kirjahylly ja siellä nuo kinuskinväriset kiehtovat paksut kirjat: Täällä Pohjantähden alla 1 ja 2. Vasta paljon myöhemmin kuulin, että piti olla kolmaskin osa, mutta lapsuudenkotini kirjahyllystä se jostain syystä puuttui. Näin ollen ykkösestä ja kakkosesta tuli ensikosketukseni Väinö Linnaan. Luin kirjat innoissani jo lapsena.

Katsoin myös kirjojen pohjalta tehdyn elokuvan alakouluikäisenä, salaa silmiä pyyhkien jokaisen sankarivainajan kohdalla. Minulle värillä ei ollut väliä, vaan jokaisen kuolema oli surullinen juttu. Olivathan he kirjan kautta minulle niin tutuksi tulleita henkilöhahmoja.

Nyt minulla on niitä kirjahyllyssäni kolme. Kuva: Heli Antila.

En tarkastele edelleenkään Väinö Linnaa poliittisena kirjailijana tai hänen teoksiaan poliittisesti kantaa ottavina. Mielestäni niissä on kiehtovaa sanankäytön rikkaus, aidoksi kasvaneet, kiehtovat ja monipuoliset henkilöhahmot sekä taustayhteys Suomen historian merkittäviin vaiheisiin. Tuo kaikki voisi olla totta. Mielestäni historia on tunnettava voidakseen ymmärtää nykyistä ja tulevaa. Myös se on hyväksyttävä, että historiaan kuuluu epämiellyttäviä asioita. Niitä ei pidä toistaa, vaan niistä on otettava opiksi.

Tässä yhteydessä lienee turha mainitakaan, että olen juuri niitä tyyppejä, jotka oppivat ulkoa lukemattomien toistojen kautta Tuntemattoman sotilaan sitaatit ja sijoittivat myös Pasi Heikuran Aika velikultia -kirjan omaan hyllyynsä hyvälle paikalle – heti Linnojeni viereen. Jokainen sitaattikin tuntuu arvokkaalta.

”Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. Aika velikultia.” (Väinö Linna: Tuntematon sotilas)

Kuva: WSOY. Mediakirjasto.

Kansalliskirjailija – millaisen kuvan Hämäläinen Linnasta piirtääkään

Tartuin siis innolla Karo Hämäläisen Kansalliskirjailijaan. Minua kiinnosti ennen kaikkea se, mitä uutta hän onnistuukaan nostamaan esille kirjailijasta, josta oli jo entuudestaankin paljon kirjoitettu. Hämäläisen lähestymistapa on kiinnostava. Hän puhuu aineistonhankinnastaan ja dokumentin kuvauksista, unohtamatta silti Pentinkulman pojan matkaa Urjalasta tehdastyöläiseksi Tampereelle ja myöhemmin kansalliskirjailijaksi. Hämäläinen ei rakenna ainostaan sankaritarinaa, vaan tuo esille ihmisen, tuttavallisesti Väinön, joka kirjoitti uupumatta päästäkseen pois tehtaasta.

”Menestyksekkäimmät johtajat ovat mairittelun mestareita, ja erityisesti niin on kustannustoiminnassa, missä asiaa helpottaa se, että kirjailijoita ei tarvitse nähdä kuin parina päivänä vuodessa, ja noina kertoina ystävällisyyttä ja kauniita sanoja vuodattamalla kirjailija saadaan työskentelemään ahkerasti seuraavat kuukaudet, kokemaan itsensä tärkeäksi ja kiikuttamaan käsikirjoituksensa kerta toisensa jälkeen tuomaan rahaa juuri omaan taloon.”

Hämäläinen tuo hienosti esille myös kirjailijuuden raadollisen puolen. Kirja muistuttaa mieliimme, että jalustalle nostettu kirjailijakin joutui aikanaan kokemaan pettymyksiä. Kirjoituskoneella tehdyt käsikirjoitukset palautuivat useita kertoja kustantamosta ennen mestariteosten syntymistä. Ja kuten Hämäläinen mainitsee, ei Linnalla ollut käytössään edes Facebookin kirjailijaryhmien empaattista vertaistukea. Hän joutui kantamaan pettymyksensä yksin ja vain sinnikkyys ja usko omaan tekemiseen mahdollistivat sen, että eräänä päivinä käsikirjoitukset kasvoivat kirjoiksi ja niiden kuolemattomat lauseet nousivat meidän kaikkien huulille.

Vertaukset nykypäivään ovat osuvia ja rakentavat kuvaa kirjailijuudesta. Ehkä lukija voisi pohtia, kuinka paljon mukana on Hämäläisen omiakin kokemuksia kirjailijan taipaleelta.

Karo Hämäläinen. Kuva: Harri Hinkka. WSOY. Mediakirjasto.

Pidän Hämäläisen tavasta rakentaa tekstiä. Hän kirjoittaa useampia ulottuvuuksia rinnakkain sekä seikkailee vuoroin tässä päivässä ja menneisyydessä. Koen myös työskentely- ja ajatteluprosessin olevan tekstissä vahvasti läsnä. Hän on hyödyntänyt taustamateriaalina aikalaiskertomuksia sekä monipuolista arkistomateriaalia ja kirjeenvaihtoa, joiden avulla kuva Linnasta henkilönä kirjojen takana muotoutuu.

Lapsuudentoveri Armas Nikanderin sanoin: ”Väinö… Näkihän siitä jo poikasena, että hänestä tulee jotain suurta. Aina hän luki jotain kirjaa ja oli kova kertomaan juttuja, niin kova, että häntä ryhdyttiin kutsumaan Profeetaksi.”

Linnaa on tulkittu historian saatossa monella tavalla – muutenkin kuin poliittisen ulottuvuuden kautta. Tuntematonta sotilasta ja sen todenperäisyyttä on pohdittu monista näkökulmista ja henkilöhahmojen esikuvia on etsitty ja haastateltu julkisuudessa. Tietenkin ihmisiä on kiinnostanut mikä kaikki kirjassa on totta ja mitkä sen kuvaamista tapahtumista ovat todella tapahtuneet. Linna ehti itse antaa tähän vastauksen: ”Kirjani on valhetta alusta loppuun. Se on romaani, ei taistelukertomus.” Vihko ja kynä tosin kulkivat mukana rintamalla tallentaen tarinoita sattumista ja sujuvasti sanottuja lauseita. Linnan tiedetään myös lukeneen raapustuksiaan sotakavereilleen. Unelma menestyksestä eli, mutta itse tarina rakentui kuitenkin vasta paljon myöhemmin. Ajatus seitsemästä veljeksestä jatkosodassa…

”Hän näki tapahtumat edessään ja kirjasi näkemänsä.”

VäŠinöš Linna. Kuva: WSOY. Mediakirjasto.

Väinö Linna yhdistetään usein vain Tuntemattomaan ja Pohjantähteen. Hämäläinen muistuttaa myös hänen muusta tuotannostaan. Ensiteos oli jo 40-luvulla ilmestynyt Musta rakkaus, jonka jälkeen seurasi pitkiä hiljaisia kirjoitusvuosia, vuosia joiden aikana Linna työskenteli tehtaassa ja kirjoitti, mutta ei julkaissut mitään. Hän tiedosti kirjoittamisen pakon, ihmiset unohtaisivat, jos jotain ei pian ilmestyisi. Taloudelliset ja terveydelliset huoletkin piinasivat mestaria. Hämäläinen maalaa kuvaa Linnasta niin elävästi, että tilanteeseen on helppo samaistua. Kirjassa korostuu hyvin se, että tie menestykseen oli mutkikas sekä ylämäkiä ja esteitä täynnä. Menestys ansaittiin kovalla työllä, eikä mitään tullut ilmaiseksi.

”Hänen kohdalleen kohtalo oli varannut kunnianhimon, palavan halun olla jotain suurta.”

Lämpimästi suosittelen. Kirjan innoittamana päätän tutustua myös Paavo Nurmen yksinäiseen tarinaan, joka on vielä lukematta.

Teksti: Heli Antila

Sitaatit ja inspiraatio kirjasta: Hämäläinen, K. 2020. Kansalliskirjailija – romaani Väinö Linnasta. WSOY.