Varoitan heti alkuun, että mikään käymistäni koulutuksista ei ole valmistanut minua hiihtoasiantuntijaksi. Kun puhun hiihtämisestä, voi minua tituleerata korkeintaan kokemusasiantuntijaksi, sillä jonkun verran kilometrejä on laduilla kuitenkin tullut tahkottua. Tässä tekstissä pohtimani terveysvaikutuksetkin ovat vain oman kehoni kautta koettuja – ilman sen vahvempaa tieteellistä taustaa. Juttuni on vahvasti subjektiivinen. Hiihdon parissa olen työskennellyt ainoastaan toimittajana ja lehdistöpäällikkönä – en siis itse ole koskaan luonut uraa suksilla – tai edes voittanut yhtään hiihtokilpailua. Olen voittanut vain itseni.
Kimmokkeen tälle bloggaukselle antoivat ne muutamat Twitter-virrassa silmiini sattuneet kommentit, joiden kirjoittajat eivät viehättyneet ihmisten jakamista latukuvista. Olin vähän yllättynyt, koska itse sain jo muidenkin latukuvista ja hiihtotarinoista hyviä fiiliksiä. Olihan pitkästä aikaa kunnon luminen talvi.
Itselleni ei ole koskaan tullut mieleen kommentoida siitä, miten tylsää on nähdä syötteenä samat iltapäivälehtien kuluneet uutiskuvat kymmeniä kertoja. Jos jollain on tarvetta niitä jakaa, hän saa tietenkin tehdä niin. Rullaan vain syötettä nopeammin eteenpäin, jos sisältö minua miellytä. Twitterin viehättävyys on juuri siinä, että sisällöt voivat ja saavat olla tekijöidensä näköisiä.
Miksi jaan latukuvia?
Jäin myös pohtimaan sitä, miksi minä itse jaan latukuvia. Kyse ei ole siitä, että kokisin tehneeni jotain ylimaallisen hienoa tai haluaisin näyttää aktiivisuuttani. Katson varmasti tuntimääräisesti enemmän hiihtokilpailuja televisiosta sohvalla köllötellen, kuin mitä itse hiihdän. Olen ihan tavallinen keski-ikäinen rouvashenkilö.
Minulle hiihtäminen on aina merkinnyt ensisijaisesti luonnossa liikkumista ja luonnon tarkkailua. Olen hiihtänyt lapsesta asti kilometrimäärissä laskettuna suhteellisen paljon. Mitäs muuta keskellä korpea asunut maalaistyttö olisikaan voinut tehdä kuin hiihtää, lukea ja kirjoittaa.
Hiihtokilpailuissa en ole koskaan pärjännyt, sillä olen enemmänkin sellainen hiihtoladuilla hengailija. Koulun kisoissa sijoitun jonnekin keskivälille ja sitä isommissa koituoksissa olen ollut vain toimittajana tai yleisönä. Katson hiihdellessäni ympäröivää luontoa ja nähdessäni jotain kiehtovaa, otan hyvin matalalla kynnyksellä valokuvan. Pysähdyn tasaisin väliajoin myös juomaan ja niistämään.
Tänä vuonna ladun maisemat ovat hellineet hiihtäjää. Olen ottanut paljon valokuvia – ja itseä miellyttäviä kuvatunnelmia on aina tullut jaettua myös muiden iloksi – ehkä joskus vähän liikaakin. Epäilijöille kerrottakoon, että en kuvaa jokaisella hiihtolenkilläni, enkä jaa jokaista ottamaani kuvaa. Yleensä jako tapahtuu silloin, kun lenkiltä palattua on erinomaisen hyvä fiilis – tiedättehän sellaisen voittajafiilis. Ehkä kyseessä onkin enemmän hyvän fiiliksen jakoa kuvan välityksellä.
Suhteeni hiihtoon saattaa olla muutenkin hieman poikkeuksellinen. Hiihdin viime vuonnakin kotimaastossa, jossa tuskin edes oli lunta. Siitä kerron tarkemmin tässä tekstissä. Siksi tämä talvi on tuntunut erityisen hyvältä, kun lumen riittävyyttä ladulla ei ole tarvinnut jännittää. On siis voinut nauttia touhusta täysillä.
Totuuden nimissä on sanottava, että vaikka hiihdosta pidänkin, on myös minun elämääni mahtunut niitä vuosia, jolloin keräsin kilometrejä enemmän bändien perässä juostessa kuin ladulla. Aikuisena löysin kuitenkin hiihtämisen uudelleen.
Kehoni kiittää
Kuten alussa mainitsin, hiihto tuntuu tuovat minulle myös terveysvaikutuksia. Hiihto toimii niin mentaalisena stressinpurkajana kuin päätetyössä jämähtäneen niska- hartiaseudun oikojanakin. Pohkeitakin se hellii ja laduille jää aina muutama turha kilokin. Myös mieltä painavat murheet jäävät ladun varteen, eivätkä tartu matkaan seuraavillakaan kerroilla. Kehonikin kiittää siitä, että tuli lähdettyä ladulle. Säännöllisen hiihdon jälkeen olo tuntuu vetreältä.
Pidän hiihdosta myös siitä syystä, että kunnon kehittymisen huomaa ihan konkreettisesti. Vuoden ensimmäinen hiihtolenkki tuntuu yleensä aina ihan suoraan sanoen kamalalta. Olo on väsynyt ja voipunut, kuin maratonin jäljiltä. Ja todellinen kilometrimäärä on todennäköisesti vuoden ensilenkillä ollut reilusti alle kymmenen.
Kun kokemusta ja kilometrejä karttuu talven mittaan enemmän, alkaa hiihto tuntua yhä mukavammalta ja sama lenkki sujua huomattavasti vauhdikkaammin. Väsy ja hiki todennäköisesti tulee myöhemmässäkin vaiheessa, mutta matka alkaa sujua rivakammin, vaikka mielestään hiihtelisikin ihan rennosti ja hiljaa.
Laskin joskus, että parhaimpia fiiliksiä hiihdosta alkaa saada vasta siinä vaiheessa, kun vuotuinen kilometrimäärä lähentelee sataa. Ja muutama sata kilometriä myöhemmin olo tuntuu yleensä aina vain paremmalta. Mutta hyviä päiviä ei tietenkään ole aina. Joskus on mukavampaa ja joskus koko touhu tuntuu valtavan raskaalta. Olen huomannut, että kelillä ja vaatetuksella on myös suuri vaikutus hiihtoreissun onnistumiseen.
Jos haluat huonon hiihtokokemuksen, lähde plussakelissä toppavaatteilla. Itse en käytä juuri koskaan hiihtäessäni topattuja vaatteita, vaan kerrospukeudun laittamalla ohuen hiihtoasun väliin kylmällä ilmalla fleeceä ja muuta lämmittävää asustetta. Ylipukeutumisella hankittu tuskanhiki ei ole mukavaa.
Osaltaan kuvien jakamisen ja hiihdosta bloggaamisen takana saattaa olla myös oman innostuksen jakaminen. Vaikken suoraan sanokaan, ehkä sisimmässäni haluan houkutella sinuakin löytämään oman tapasi liikkua, jotta jaksaisit ja voisit hyvin. Ei sen välttämättä tarvitse olla hiihto.
Ajatuksia viestinnästä - ja vähän muustakin 