Jotkut aiheet vain vievät mukanaan. Niistä on tavattoman innostavaa puhua – ja niistä on myös suuri tarve puhua. Viestintä laajassa skaalassa lukeutuu omiin lempiaiheisiini, mutta yksi toistuvista luentoaiheistani liittyy näkymättömiin oppimisvaikeuksiin.
Olen käynyt puhumassa teemasta eri korkeakouluissa ja kasvatustieteen seminaareissa sekä muun muassa toisen asteen opettajille. Tällä viikolla puhuin teemasta osana kansalaisopiston luentosarjaa. Ja sain toiveita uudesta virtuaaliluennosta. Eli haamuista puhuminen jatkuu tavalla tai toisella…
Miksi aihe on mielestäni tärkeä?
Moni opiskelija ikään ja koulutustasoon katsomatta tarvitsee erilaisia tukitoimia. Sama pätee myös työelämään. Opettajan lisäksi johtajien, valmentajien ja tiiminvetäjienkin on osattava tarvittaessa tukea omia joukkojaan. Tukea on vaikea antaa, jos ei osaa tunnistaa tuen tarvetta.
Haastavaa tästä yhtälöstä tekee se, että tuen tarve ei suinkaan ole aina millään tavoin näkyvä. Riviopettajan voi olla vaikea ymmärtää, miksi ja millä lailla pitäisi tukea arvosanoiltaan kiitettävää oppilasta, joka ei häiritse oppitunteja eikä lintsaa niiltä. Sosiaalisten tilanteiden paine voi kuormittaa kohtuuttomasti, eivätkä paniikkihäiriö ja ahdistuskaan aina ihan saman tien numeroissa näy.
Monessa tapauksessa joudutaan varmasti valitsemaan tuettavat. Kaikille ei tarvittavaa aikaa riitä. Olen kuullut sanottavan, että keskimäärin noin parinkymmenen oppilaan luokasta löytyy kaksi ongelmatonta – ne kaksi, joita ei koskaan ole diagnosoitu.
Ihmisten moninaisuus tunnistetaan yhä paremmin. Asioista on myös opittu puhumaan avoimemmin, mutta mielestäni ei silti riittävästi. Jokaisen riviopettajan, vanhemman, tiiminvetäjän ja työnantajan on tärkeää tunnistaa ja hyväksyä erilaisuutta. Ihmisten erilaisuus on rikkaus. Avainasemassa on erilaisten ihmisten kohtaaminen.
Meillä voi olla mielikuva, että adhd on vain sitä, että juostaan luokkaa ympäri. Ei se kaikilla ilmene niin. Myös takanurkan poissaoleva oppilas voi kärsiä tarkkaavuuden ja toiminnanohjauksen ongelmista – kukaan ei vain isossa ryhmässä huomaa hänen pudonneen kelkasta jo aikoja sitten. Järkkyvä mielikään ei näy naamasta. Ymmärtämättömyys ei aina johda lisäkysymyksiin. Kiroilukin voi olla tahatonta. Eikä väsyneenä ja nälkäisenä aina jaksa.
Autismin kirjon opiskelijan haasteet taas voivat olla sosiaalisten taitojen ja tunnetaitojen hallinnassa. Nykyisin niin suositut ryhmätyöt ja luovat avokonttorit saattavat olla hänelle painajaismainen kokemus. Etäkoulun aikaan moni opettaja kertoi autistien puhjenneen kukkaan. Turvallinen kotiympäristö antoi heille vihdoin mahdollisuuden opiskella rauhassa.
Mielestäni pitää puhua myös tasa-arvosta. Minun mielestäni se ei ole tasa-arvoa, että kaikki saavat kirjaimellisesti samat tehtävät, jotka tehdään samassa aikataulussa samoin metodein. Toinen tekee ne vartissa, toinen ei saa tehtäviä edes aloitettua ilman apua, kolmannelle ohjeistusten lukeminen ja luetun ymmärtäminen voi olla ylipääsemätöntä, neljäs ei edes tiedä saaneensa tehtäviä. Hän huomaa sen vasta ikävästä Wilma-merkinnästä.
Monikanavaisuus, vaihtoehtoisuus ja yksilöllisyyden huomiointi ovat tätä päivää. Koulun rakenteet eivät kuitenkaan tue tätä. Puhutaan oppivelvollisuuden pidentämisestä sekä tärkeistä erityisopettajien ja kuraattorien lisäämisestä, mutta unohdetaan kokonaan mainita riviopettajien lisäkoulutuksen ja lisäresurssien tarve. Kyllä hekin ovat tekemisissä tukea tarvitsevien opiskelijoiden kanssa. Ja monessa tilanteessa nimen omaan omaopettajan tuki on tärkeää.
Luottamuus keneen tahansa tukijaan ei ole automaatio – se pitää ansaita. Tuen on myös oltava oikea-aikaista. Edelleen vaikeita lukihäiriöitä löytyy vasta korkeakouluvaiheessa – joillain ei koskaan.
Opinnot ovat voineet keskeytyä oppimisvaikeuksien vuoksi. Kaikki ovat vain miettineet ettei kyseinen opiskelija viihdy koulussa. Ehkä koulu oli vain hänelle liian vaikeaa, kun oikeanlaista tukea ei osattu tarjota.
Muun muassa näistä syistä puhun mielelläni haamuista edelleenkin. Toivon näkymättömän muuttuvan jonain päivänä näkyvämmäksi.
