Palaute.

Tuo haastava sana, joka tarkoittaa yhä monelle jotain äärimmäisen negatiivista. Palaute koetaan kuin ikävä muistutusmerkintä koululaisen Wilmassa: tehtävät tekemättä. Palautetta annetaan, koska jotain oli pielessä. Ja ketään ei ehkä edes kiinnosta, MIKSI ne tehtävät olivat tekemättä.

Valitettavasti myös jotkut palautteen antajat ajattelevat näin. Kun asiat ovat kunnossa, ei palautetta kuulu. Kun jotain on vialla; punakynä ja Wilma laulavat. Uutistoimittajana muistan ajatelleeni kaiken olleen kunnossa, jos palautetta ei jutun julkaisupäivänä tullut.

Palautteen suositellaan olevan hampurilaismallin mukaista. Ensin aloitetaan positiivisella, väliin sujautetaan pakolliset ikävät ja lopetetaan jälleen positiiviseen ja innostavaan palautteeseen. Ja hampurilaisen pihvi kannattaa pitää melko ohuena. Näin olennainen erottuu paremmin epäolennaisesti.

Kuva: Heli Antila.

Miten vastaanottaa palautetta?

”Kissa kiitoksella elää”. Näin sanoo vanha sanonta. Jokainen, joka on joskus saanut positiivista palautetta, tietää miten mahdottoman hyvältä se tuntuu. Miksi emme jaa sitä useammin? Miksi suositukset joutuu useimmiten pyytämään, eikä niitä jaeta vapaaehtoisesti?

Voisiko LinkedInin suosituksiinkin kirjoittaa muodollisten suositusten sijaan menneiden vuosien työkumppanille, että ”sun kanssa oli aina niin kiva tehdä töitä”. Minulle ainakin kelpaisi.

Palaute kehittymisen ehtona

Itse ajattelen kouluttajan näkökulmasta palautetta mielellään myös kehittävänä palautteena. Antamani kehittävä palaute tarkoittaa sitä, että huomioin onnistumiset ja annan vinkkejä jatkoa varten toisin tekemiseen.

Tällä hetkellä annan palautetta enimmäkseen hyvin erilaisista teksteistä. Pitkän linjan kirjoittajana tiedän sen, miten hirvittävän henkilökohtaisesta asiasta puhutaan puhuttaessa omista kirjoituksista. Sanat ja säkeet ovat kuin omia lapsia. Niitä tehdessä on vuodatettu usein hikeä ja kyyneliä. Niihin kajoaminen voi olla jollekin arka asia.

Ja vaikka kirjoittaja suorastaan ruinaa punakynän käyttöä ja haluaa kehittää itseään palautteen avulla, mietin välillä missä menee sietokyvyn raja. Nimittäin voin helpostikin miettiä kyseenalaisen kappaleen uusiksi, vaikka se jo lähtökohtaisesti olisikin virheetön; ”ihan hyvä” ja asiayhteydessä toimiva.

Mutta: osaako kirjoittaja aina huomioida, että muutosehdotukseni on vain ehdotus toisin tekemisestä. Sen on tarkoitus tuoda esille vaihtoehtoja siihen, miten saman asian voisi tehdä toisin. Väittämäni ei ole yksiselitteisesti edes parempi vaihtoehto – kokonaisuutta ajatellen se voi olla jopa huonompi.

Kilpailevan vaihtoehdon esittäminen ei tarkoita kommentoidun olevan jollain tavalla virheellinen tai ehdottomasti korjattava. Ehdotus voi sisältää kirjoittajalle ajatuksen siitä, miten hän voisi irrottautua omista maneereistaan ja kokeilla jotain uutta. Kokeiltuaan voi olla ihan hyvä vaihtoehto palata vanhaan vain todeten, ettei kokeilu toiminutkaan toivotulla tavalla.

Parhaassa tapauksessa ehdotus toimii kimmokkeena uuteen ja entistä parempaan. Mielestäni palautteen tehtävänä on myös innostaa jatkamaan.

Kuva: Heli Antila.

Opiskelumaailmassa palaute on arvokas pääoma, antoivat sen sitten toiset opiskelijat tai opettaja. Ilman palautetta ei voi kehittyä, jos ei kukaan kerro mitä kannattaisi seuraavalla kerralla tehdä toisin.

Ja silti palautteet ovat liian usein korkeakouluissa ja oppilaitoksissa edelleen resurssoimaton työtehtävä – se ylimääräinen työ, jonka pedagogisesti taitava opettaja tekee palkattomana työnään – ja jonka työaikakellon mukaan toimiva opettaja saattaa jättää kokonaan tekemättä: koska kukaan ei erikseen käske.

Odotan edelleen innolla niitä edelläkävijöitä, joka resurssoivat palautteet isosti ja nimeävät henkilökohtaiset palautteet tai jopa palautekeskustelut osaksi opintojaksojen työtehtäviä. Ja antavat sen näkyä. Kyseessä voisi olla toimiva markkinointikikka: ”Meiltä saat henkilökohtaisen palautteen!”.

Pitääpä ottaa käyttöön…