Mistä aloittaisin? Kirja-arviossani voisin lähteä liikkeelle urheilusta – tai historiasta – tai puhua tavoitteen saavuttamisesta – tai elämästä ylipäätään.

”Näet urheilussa, enemmän kuin millään muulla elämän alalla, maailma vavisuttaa, nöyryyttää, mutta lopulta opettaa.”

Petter Kukkonen tunnetaan yhdistetyn maajoukkueen päävalmentajana. Jotain muutakin hän on viime vuosina ehtinyt tehdä – nimittäin kirjoittaa massiivisen 760-sivuisen antiikin Kreikkaan sijoittuvan romaanin ”Oliivipuut eivät koskaan kuole”.

Olympiaunelman tavoittelu juuri antiikin Kreikassa tuntuu hyvin loogiselta valinnalta. Sieltähän Olympian kisat aikoinaan lähtivät liikkeelle. Mutta antiikin Kreikan historiallinen todellisuus, arkinen elämä, filosofian akatemiat ja kansainsodat eivät ole aiheena helppoja. Kun liikutaan vuosissa ennen ajanlaskun alkua täytyy historiallisen kerronnan olla tavallistakin haastavampaa. Törmään itse moniin asioihin, joista en tiennyt mitään aiemmin.

Myönnän. Aluksi sorrun tarkistamaan muutamien kirjan yksityiskohtien historiallista paikkaansapitävyyttä, kunnes ymmärrän olevani typerä nipottaja ja lukevani kirjaa aivan väärillä silmälaseilla. Pilkun paikat eivät ole tässä teoksessa olennaisia. Totuutta ei vääristellä, mutta antiikin Kreikka näyttäytyy kirjassa pitemminkin kontekstina: paikkana ja aikana, missä tarina tapahtuu.

Päätän siis keskittyä tarinaan.

Kirjan päähenkilönä on ateenalainen Alekos, joka syntyy kun eletään 98. olympiadin kolmatta vuotta (386-385 eaa) – samana vuonna kun kirjassa painimatolla vilahtava filosofi Platon perustaa akatemiansa.

Alekoksella ja hänen velipuolellaan Dionysioksella on haave. Tarinat Hellaan sankareista ja näiden uroteoista innoittavat heidät tavoittelemaan Olympian seppelettä. Sama unelma elää varmasti edelleen monien nuorten urheilijoiden mielessä: menestyminen kilpakentillä, edes hetki juhlittuna sankarina.

”Kilpailutilanteessa urheilija ei saa pelätä ja antaa vahingoittavien ajatusten vallata mieltä, vaan juuri tärkeässä hetkessä hänen tulee virittää kehonsa parhaimmilleen. Juuri siinä hetkessä urheilija näyttäytyy elämänsä kauniina kukkana, tarttuu empimättä tarjottuun haasteeseen, taistelee kaikkensa antaen ja niin kuin liikkeet olisivat veden virtausta uomassaan. Ja tätä lyhyttä hetkeä urheilijan tulee vilpittömösti rakastaa kuin se olisi viimeinen hetki… ja sitten seppele jo painetaankin päähän.”

Kun kirjassa puhutaan urheilusta ja valmentamisesta, Kukkonen tietää mistä puhuu. Jossain vaiheessa lukijana ymmärrän kirjan kerroksellisuuden. Kirja on kuin luotu analysoitavaksi. Alekoksen tarinan lisäksi kirjan sivuilta aukeaa muitakin tarinoita.

Uskon vakaasti, että mielikuvitus ja todellisuus sekoittuvat tietoisesti ja paikoin Kukkonen kuvaa myös oman urheilija- ja valmentajaminänsä tuntemuksia. Vaikka aikakausi on eri, kokemukset ja matka tavoitteeseen ovat samoja.

Ja kuitenkin. Juuri kun alan uskoa tarinaan, kokemukset vedetään niin äärirajoille, että ne muistuttavat lukijalle kokonaisuuden olevan kuitenkin vain mielikuvituksen tuotetta.

”Loikittaessa he valittavat kipeitä jalkoja ja juostessa polttavaa kuumuutta, ja kun valmentaja sivaltaa kepillä ja käskee uusimaan epäonnistuneen liikkeen, he luovuttavat, ottavat kepin iskun nöyrästi vastaan ja kävelevät matkoihinsa miettien runonlausuntaa tai kenties torvensoittoa.”

Ei ole ehkä sattumaa, että tarinassa vilahtaa tunnettujen filosofien nimiä. Painiottelu Platonin kanssa voi olla tavallaan myös osa filosofista pohdiskelua matkalla Olympian sankariksi. Ja pohdiskeltavaa riittää tosielämässäkin – niin urheilijalla kuin valmentajallakin.

Olympialaisetkaan eivät tavoitteena ole kaukaa haetut. Aivan varmasti valmentaja Kukkonen metsästää valmentajan roolissa myös olympiaunelmaa Pekingin vuoden 2022 kisoista. Ja tuskin tämäkään polku aivan esteetön on.

”Mikään maailman mahti ei näet ole pahempi kuin väsynyt ja nälkäinen urheilija.”

Oliivipuut eivät koskaan kuole on matkakertomus unelmien äärelle. Romaanissa käydään läpi monia elämään liittyviä asioita: veljeskateutta, lähipiiriin liittyviä tragedioita, huijatuksi joutumista, epäonnistumisia valmentajavalinnoissa, viinin kiroja, ajatuksiin hiipivää kaunista naista, tappeluita ja astumista rikosten polulle, sotatoimien keskelle joutumista sekä urheilijan ajatutumista suurempien voimien pelinappulaksi – tilanteeseen, jossa hän ei enää tiedä keneen voi luottaa.

Jokainen väärän polun valinta hidastaa tavoitteen kohtaamista – ja johtaa jälleen uusiin seikkailuihin.

”Ymmärsin mainiosti, että tunteakseen onnea ja menestystä kyynelten ja hien pitää vuotaa, ja elämän pitää potkaista päähän useammin kuin yhden kerran.”

Myös yleisön ja julkisuuden rooli vilahtaa sivulauseissa. Juhlittuina sankareinahan urheilijat ovat onnistumisen hetkellä yleisön lempilapsia, mutta epäonnistumisen hetkellä usein syytösten kera kovin yksinäisiksi unohdettuja.

”Silloin panikoin, että kangistuisin totaalisesti huimia suorituksia janoavan yleisömeren edessä ja unohtaisin hiellä ja kyynelillä hiotut painitaitoni sen siliän tien, kun laskisin paksut jalkani stadionin palestralle.”

Lukijoita kohtaan en olisi reilu, jos nyt paljastaisin sen, onnistuuko Alekos lopulta saavuttamaan unelmansa. Kannattaa siis lukea itse. Kukkosen kirja ei ole aina helppoa ja kevyttä luettavaa. Jotta lukijana pääsisi uppoutumaan sen erilaisiin kerroksiin ja lukuisiin ajatuksiin, suosittelen lukemaan romaania virkeänä ja pienissä pätkissä. Näin pysyy parhaiten myös moniulotteisen tarinan rattailla.

Kiitos kun sain tutustua. Kirja herätti minussa paljon ajatuksia.

Ja onnea Pekingin kisoihin!

”Urheilun hienous ei näet perustu siihen, että tasapaksu kansa komennetaan riviin ja lopulta kukaan ei voita.”

Kaikki tämän tekstin lainaukset ovat kirjasta:

Kukkonen, Petter. 2020. Oliivipuut eivät koskaan kuole. Docendo: Jyväskylä.

Advertisement