Lukion ja ylioppilaskirjoitusten arvosanoista on tullut tärkeitä. Jopa niin tärkeitä, että kirjoitusten epäonnistuessa ollaan valmiita kirjoittamaan samaa ainetta yhä uudelleen ja uudelleen paremman arvosanan toivossa. Tämä siksi, koska tiettyjen aineiden arvosanoilla on suuri merkitys.

Tuntuu, että tärkeää on päästä sisälle haluamaansa opiskelupaikkaan juuri pääsykokeiden kautta – ja mahdollisimman nopeasti. Pääsykokeisiin ollaan valmiita satsaamaan useiden kuukausien kova työ ja euromääräisestikin arvokkaita ja hyväksi todettuja valmennuskursseja.

Tässä ei ole mitään pahaa. On hieno asia, että nuori on päämäärätietoinen ja valmis tekemään töitä haaveidensa ja unelmiensa eteen.

Silti.

Minua harmittaa hieman joka kerta edellä mainittuja ajatuksia lukiessani. Mietin aina sitä, mahtaako opiskelupaikkaa työllä ja tuskalla tavoitteleva nuori tietää muista vaihtoehdoista. Mietin sitä, onko järkeä stressata oma olotilansa sairaaksi jo ennen kuin opiskelupaikkaa on edes saavutettu.

Kun opiskeluunkin pitäisi vielä jäädä voimavaroja.

Otetaan esimerkki. Pääsykokeiden kannalta kriittinen aihe ei ole oikein sujunut kirjoituksissa. Mitä jos nuori suuntaakin suoraan avoimen korkeakoulun opintojen pariin, eikä lähdekään miettimään epäonnistumiseen suorituksen parantamista?

Hänellä on opiskeluhaave ja hän näkee haaveensa tutkintosuunnitelman Internetistä. Mitäs jos hän lähteekin suorittamaan tutkintoon kuuluvia opintoja avoimen korkeakoulun kautta?

Ensimmäinen kriitikko sanoo tässä vaiheessa, että se maksaa. Niin maksaa ylioppilaskirjoitusten uusiminenkin. Ja itse asiassa tällä hetkellä avoimesta korkeakoulusta löytyy paljon myös ilmaisia kursseja monelta eri alalta.

Ja jos suunnitelmat matkan varrella muuttuvat, tarvitaan aina myös sivuaineopintoja. Avoimen opinnot eivät siis mene hukkaan, vaan ne on mahdollisuus hyödyntää myöhemmin osana tutkintoa.

Jos tuore ylioppilas valitsee avoimen korkeakoulun polun, pystyy hän täysimääräisesti opiskellessaan tekemään vuodessa 60 opintopisteen opinnot, ehkä enemmänkin – saman määrän kuin tutkinto-opiskelijakin.

Jokainen satsaus tällä tiellä on jo satsaus tulevaan tutkintoon – ei enää taakse katsomista ja menneiden suoritusten uusimista. Siinä vaiheessa kun taskussa on korkeakoulututkinto, kukaan ei kysy lukion päästötodistuksen tai ylioppilastodistuksen arvosanoja. Kukaan ei kysy myöskään sitä, pääsikö opiskelija suorittamaan haluamaansa tutkintoa ensimmäisellä vai viidennellä kerralla – vai suoraan avoimen väylän kautta.

Lukioaikainen menneisyys saatetaan tietenkin kaivella esillä siinä tilanteessa, jos opiskelijan tie myöhemmin vie ammattipoliitikoksi.

Mutta onko sillä lopulta mitään väliä?

Näen avoimen reitissä myös sen hyödyn, että koulutuspolusta ei tule suorittamista. ”Pakko päästä” -mentaliteetin sijaan opinnot etenevät itse suunnitellussa aikataulussa ilman valtavaa stressiä. Myös osa-aikainen työ on helppo sovittaa opiskelun kanssa yhteen.

Näin ylioppilaskirjoitusten aikaan toivoisin, että kirjoituksissa puurtaville nuorille kerrottaisiin enemmän tästäkin vaihtoehdosta. Maailma ei lopu heikosti menneisiin kirjoituksiin.

Kuva: Heli Antila.

Advertisement