Mukavaa maanantaita! Tällä hetkellä avaan maanantaisin tietokoneen intoa puhkuen parin päivän tauon jälkeen. Uusi viikko tarkoittaa uusia mahdollisuuksia. Kahden koneettoman päivän aikana mieli on levännyt ja kerännyt uusia ideoita niin tutuilla lenkkipoluilla kuin puolukkamättäiden äärellä.

Maanantaini alkaa kuitenkin usein hieman ristiriitaisin tuntein. Vaikka minä olen elänyt tietoverkon ulkopuolista elämää, on moni muu viettänyt viikonvaihteensa verkossa. Viestejä on tullut useiden kanavien kautta, monia pitkiä keskusteluja käyty eri areenoilla ja blogini kävijämäärät ovat kasvaneet.

Olen tehnyt uutistoimittajana ja yrittäjänä paljon myös töitä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Oma missioni työajasta ei ole kuuden tai kahdeksan tunnin mittainen tai käsitä ainoastaan viittä tiettyä päivää viikossa. Töitä tehdään urakalla ja fiiliksenkin mukaan. Silloin kun tekemistä on ja ajatus luistaa, voi työskennellä pidempäänkin. Silloin kun on väsynyt tai tuottavia töitä ei ole tarjolla, kannattaa ehdottomasti vähän relata.

Miksi sitten olen huolissani viikonloppuverkkoilijoista?

Tietotyö kuormittaa aivoja. Työnarkomaanina tiedän, miten helposti innostava työ vie mukanaan tai miten vapaaehtoistyöstäkin tulee työn ohella päiviä täyttävä intohimo, joka lopulta uuvuttaa tekijänsä. Lepopäivät ovat siis tarpeen – niiden ei tarvitse olla juuri lauantai ja sunnuntai, mutta ainakin parina päivänä viikossa on syytä sulkea kone ja tietotulva.

Olen siis huolissani viestejä postailevista yhteistyökumppaneista. Lepäävätkö he lainkaan? Lepäävätkö he riittävästi? Aina avoinna oleva verkko innostaa helposti olemaan siellä 24/7. Aina on jossain voinut alkaa kiinnostava keskustelu, jossa pitäisi olla mukana.

Viime viikkoina on puhuttu kuuden tunnin työpäivistä. Kuusi tuntia kahdeksan palkalla kuulostaa työntekijän unelmalta. Olen valmis allekirjoittamaan myös sen, että tietotyössä on mahdollista tehdä kuudessa tunnissa kahdeksan tunnin työmäärä, koska aivot ovat levänneemmät ja toimivat paremmin.

Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että löysät on otettu pois. Kepeille kiireettömille keskusteluille työkavereiden kanssa ei ole aikaa, vaan tunnit ovat tehokasta työntekoa. Ja juuri tämä kepeä keskustelu tuntuu olleen se, jota moni on etätyöaikana kaivannut.

Suorittavilla aloilla ei kuudessa tunnissa tehdä kahdeksan tunnin töitä. Vanhusten vaippoja ei vaihdeta muutoksen myötä nopeampaan tahtiin tai tehtaan liukuhihnat eivät aloita nopeampaa kulkua. Ajatuksena on tietenkin se, että työt jaettaisiin toisin ja tekijöitä olisi enemmän.

Tämä on kaunis, mutta minun mielestäni aika epärealistinen ajatus. Jo nyt monilla aloilla on työvoimapula – juuri suorittavassa työssä. Mistä nuo tarvittavat työntekijät voidaan löytää? Alkaako tietotyöstä väsyneiden aivojen joukkopako suorittaville aloille vai avataanko maan rajat uusille tulijoille?

Jos työn teho ei suorittavalla puolella nouse, tarkoittaa se minun käsitykseni mukaan tulovirran pysymistä ennallaan. Jos yritys joutuu maksamaan yhä useammalle työntekijälle palkkaa, kasvaavat palkkakulut tulovirtaa nopeammin ja yritykset ajautuvat helposti suuriin rahoitusvaikeuksiin ja konkursseihin. Ja sitten ei ole rahaa enää entistenkään työntekijöiden palkkoihin.

Lauantaina vietettiin yrittäjyyden päivää. Mielestäni yrittäjät ansaitsisivat useammankin merkkipäivän vuodessa. Entisenä yrittäjänä minun on usein vaikea ymmärtää julkista keskustelua rahanjaosta. Ihan kuin jossain olisi olemassa joku suuri aarrearkku, budjetti, josta voidaan jakaa rahaa kaikille tarvitseville.

Mutta eihän rahaa ole ennen kuin se ansaitaan.

Jos yritykset eivät tuota voittoa, ei tuota kassaa ole olemassa. Vaikka julkinen sektori työllistää myös ihmisiä, ei se tee bisnestä, vaan toimii tavallaan nollatuloin – verovaroilla. Tietenkin suuren osan veroja maksavat myös palkansaajat. Mutta monella heistä ei ilman työnantajan menestystä olisi töitä mistä maksaa veroja – elleivät he ryhtyisi yrittäjiksi.

Kun julkisuudessa puhutaan yrityksistä, ajatellaan aina isoja pörssiyhtiöitä, jotka maksavat poskettomia summia johtoportaalleen. Niiden olemassaoloa en kiistä. Suurin osa Suomen yrityksistä toimii kuitenkin pk-sektorilla ja työllistää vain muutamia kymmeniä ihmisiä, tai sitten ainoastaan yrittäjän itsensä.

Hyvin hoidetussa pienessäkin yrityksessä on mahdollista saada kohtuullinen, jopa hyväkin, toimeentulo, mutta monet pienyritykset eivät ole varsinaisesti edes kasvuhakuisia. Yrittäjien ansiotaso saattaa jopa jäädä työntekijöiden ansioita pienemmäksi. Monen yrittäjän missiona on vain elättää itsensä kiinnostavien työtehtävien ääressä.

Väittäisin, että yrittäjyyttä on erittäin vaikea ymmärtää, jos ei ole koskaan toiminut yrittäjänä. Yrittäjä kehittää liikeidean, markkinoi ja myy sen, hankkii asiakkaat, hinnoittelee tuotteet, tekee työt tai myy palvelun ja vasta laskutusvaiheessa yritykseen alkaa virrata rahaa. Jos kauppoja ei tule, hinnat eivät ole kohdallaan tai asiakkaita löydy riittävästi, ei yritykseen tule rahaakaan. Harvassa pienessä yrityksessä jokaisen kuukauden tulot ovat samalla tasolla – on hyviä kuukausia ja on huonoja kuukausia.

Palkkauksen kalleudesta puhutaan paljon. Pienelle yritykselle ensimmäinen työntekijä on aina kallis investointi. Uusi työntekijä tarvitsee fasiliteetit ja hänestä maksetaan palkan lisäksi myös työnantajan sivukulut. Karkeasti voisi sanoa, että yhden työntekijän pitäisi tuoda pieneen yritykseen rahaa kuukaudessa minimissäänkin kaksi kertaa oman bruttopalkkansa verran, monessa tapauksessa jopa enemmänkin.

Kovin harvinainen ei välttämättä ole tilanne, jossa yrittäjä itse ei huonona kuukautena nosta edes minimipalkkaa, jotta pystyisi maksamaan työntekijänsä palkan. Ei siis ihme, että moni pienyrittäjä päätyy palkkaamisen sijaan pikemmin ostamaan tarvittavan palvelun toiselta yrittäjältä.

Kiusaus näkyä ja kuulua verkossa 24/7 voi siis olla juuri monelle pienyrittäjälle näinä päivinä erittäin suuri.

Kuva: Heli Antila.
Advertisement