Some on muuttunut Korona-aikana. Olisi kiinnostavaa tutkia tarkemmin, mikä ihmisten somekäyttäytymistä on muuttanut.
Olen ollut Twitterin suuri ystävä. Pidän siitä, miten seuraamani ihmiset jakoivat eri kehityshankkeiden kiteytettyjä tuloksia, linkkejä kiinnostaviin uutuusjulkaisuihin, tutkimuksiin ja artikkeleihin. Pidin siitä, että he avaavat omia tekemisiään sekä kertovat työnsä onnistumisista ja haasteista. Tiukan asian ohella myös kevyempiä Twiittejä oivalluksista, huomioista ja matkakohteista on mukava lukea.
Sosiaalisen median rikkaus on se, että niissä ei ole tarkkoja ”käyttäytymissääntöjä”. Ei myöskään ole määritelty sitä, käytetäänkö niitä työssä, vapaa-aikana vai molemmissa. Päivityksetkin voivat liittyä työhön tai vapaa-aikaan – eikä tämä tieto ole lukijalle välttämättä edes tärkeää. Tästä syystä lyhyissä twiiteissäkin näyttäytyy parhaimmillaan elämän koko kirjo. Jokainen käyttäjä valitsee omanlaisensa tavan toimia. Jokainen myös tekee päätöksen siitä, mitä hän haluaa kertoa.
Muutos alkoi muiden tekemisen kriittisenä tarkasteluna. Jos joku oli eri mieltä, lähdettiin tahallaan tai tahattomasti trollaamaan. Ehkä joku saa hupia riidankylvämisestä, mutta en itse mielelläni lue pitkiä viestiketjuja, joissa mitkä tahansa asiat asetellaan tietoisesti mustavalkoiseksi asetelmaksi. Lopulta joku sanoo rumasti, sitten toinen ja päättymätön riitely jatkuu. Toisaalta sanallinen tappelu on toki fyysistä kamppailua parempi vaihtoehto.
Mielenkiintoista tässä kriittisessä asenteessa on vaikutelma, että yritetään luoda omannäköisiä pelisääntöjä eri kanaville. Tästä kirjoitin viime viikolla LinkedInin osalta. Tätä samaa pohdintaa tavallaan käyn itsekin kuvailemalla minun omaa ”ideaalitwitteriäni”. Silti minulla ei ole oikeutta sanoa, ettei siellä saisi jakaa meemejä, haasteita, testejä tai kissavideoita.
Tietenkin saa.
Ja parhaimmillaan nekin ovat hauskaa viihdettä.
Kiinnostavaa tässä ilmiössä on mielestäni muutos. Miksi ammatillinen sisältö vaihtui viihteellisempään? Tuotetaanko tätä viihteellisempää sisältöä työ- vai vapaa-aikana? Onko sillä yhteys oman olotilan terapointiin poikkeusaikana? Onko muutos ylipäätään yhteydessä koronaan? Miksi ne työtwiitit ovat vähentyneet- vai onko viihteellinen tarjonta vain lisääntynyt ja syrjäyttänyt ne?
Parhaat meemit ovat olleet hauskoja ja saatan itsekin laittaa mielestäni parhaita oivalluksia jakoon. Haasteet ja kilpailut alkoivat ensin Facebookissa ja levisivät myös Twitteriin: mitä bändejä olen nähnyt, missä olen asunut, miltä näytin nuorena, mitä lukemassani kirjassa sanotaan sivulla x, tunnenko kuvista kasaritähdet, kerron kuvin päivittäisistä tekemisistäni jne. jne. Listaa voisi jakaa loputtomasti.
Suuri osa haasteista vetoaa nostalgisuuteen. Menneitä hienoja hetkiä on hauskaa muistella ja tämäntyyppisten haasteiden kautta pääsee nostamaan esille ehkä myös elämänsä tähtihetkiä. Muidenkin tietoisuuteen.
Mutta kiinnostavatko nämä tulokset lopulta muita? Mitä tämän päivän minusta kertoo ihmisenä esimerkiksi se, että olen nähnyt livenä Ramonesin tai asunut ja työskennellyt joskus aikoinaan hetken Heinolassa? Itselleni molemmat voivat olla mukavia muistoja, mutta kiinnostavatko ne oikeasti ketään muuta?
Jos muistoista tulee hetkeksi hyvä mieli pandemian keskellä, niin sehän on vain hienoa asia. Jos meemi saa naurahtamaan ääneen, se voi olla jollekin päivän ainoa nauru.
Some-haasteita on kritisoitu tiedonkeruusta. Niiden avulla saadaan tietoa palveluiden käyttäjistä ja heidän kiinnostuksen kohteistaan. Vuosikymmeniä sitten tapahtuneet asiat eivät välttämättä rakenna kovin luotettavaa henkilöprofiilia – ja mahtaako niiden paljastamisesta olla suoranaista haittaakaan kenellekään….
En nimittäin usko, että haasteet tuovat suoranaisia luurankoja esille kenekään kaapista.
Ajatuksia viestinnästä - ja vähän muustakin 