Työssäni olen viime viikkoina päässyt perehtymään esteettömyyden ja saavutettavuuden käsitteisiin. Esteettömyyttä on pitkään tarkasteltu fyysisten esteiden näkökulmasta eli käytännössä yksinkertaisimmillaan niin, että puhutaan esimerkiksi vain liikuntarajoitteisista. Ihan kuin saavutettavuusongelmia ei millään muilla ryhmillä olisikaan.
Vaikka käsitteestä on edelleen nähtävissä varsin erilaisia tulkintoja, ollaan onneksi menossa siihen suuntaan, että esteettömyys nähdään laajemmin. Usein toistuu kolmijako, jossa fyysisen esteettömyyden lisäksi puhutaan sosiaalisesta ja psyykkisestä esteettömyydestä.
Nykyisin esteettömyys-termin sijaan käytetään monissa yhteyksissä myös saavutettavuutta. Saavutettavuus on positiivisesti värittynyt termi, johon esteettömyyskin sisältyy. Saavutettavuusdella edistetään puolestaan tasa-arvoista osallisuutta, inkluusiota.
Seurasin Saavutettavuusfoorumin alustuksia tallenteina.
Jäin pohtimaan miksi saavutettavuutta rakennetaan usein ilman loppukäyttäjien ajatuksia. Mihin unohtuu käyttäjälähtöisyys? Miksi palveluita ja toimintoja rakentavat meidän sijasta muut?
Toinen kolahtanut kohta liittyy käytettävyyden lisäksi houkuttelevuuteen. Onko saavutettavuutta edesauttava palvelu tai toiminto välttämättä houkutteleva? Jos se ei ole, voisiko se olla? Luotaisiinko houkuttelevuuden avulla myös parempaa käytettävyyttä?
Kolmas mieleen jäänyt yksityiskohta liittyy alueellisuuteen. Itse maaseudulla asuvana koen varsin usein käytännön päätöksenteon olevan kaupunkikeskeistä.
Esimerkiksi tämän vikon junakeskusteluihin liittyvät hinnat ja palvelutasot ovat usein sivuseikka. Tärkeintä olisi näin maalaisaksentista katsottuna, että junat ylipäätään kulkisivat. Joukkoliikennettä on erittäin hankala käyttää sellaisessa tilanteessa, missä sitä ei yksinkertaisesti ole edes tarjolla.
Alueelliseen saavutettavuuteen liittyen olen myös kokenut useita kertoja sen, että vaikka tapaamiseen tulisi ainoastaan kaksi henkilöä, on maalaisempi aina se joka liikkuu. Kaupunkilaisia ei tahdo saada landelle edes tuloksellista bisnestä tekemään.
Tähän liittyy myös harhaluulo siitä, että maalaiset matkustelisivat mielellään sivistyksen pariin kaupunkiin. Kyllä monet meistä mieluummin valitsevat Skypen, jos asia on verkkovälitteisesti hoidettavissa. Ihan oikeasti. Mutta silloin lähdetään, kun jotain oikeasti kiinnostavaa, osallistavaa, kehittävää ja hyödyllistä on tarjolla.
Olen ilolla huomannut monien seminaarien tulevan nykysiin myös verkkoon. Vältän mielelläni matkustamisen vaivan ja otan tarjotun tiedon vastaan webinaarin muodossa, jos seminaari ajoittuu kiireiseen aikaan. Ikävä puoli on se, että liveverkostoituminen jää tällöin väliin tai Twitterin varaan.
Mutta mielestäni on jo suuri askel saavutettavuuden suuntaan, että seminaarijärjestäjät huomaavat, että ”oma lähellä” ei ole kaikille lähellä.
Tässä meillä monilla riittää opeteltavaa.
Ajatuksia viestinnästä - ja vähän muustakin 