Katsoin 1990-luvulla kuvattua dokumenttielokuvaa. Nostalgisuus ja retro nostivat päätään. Kaikki tuntui auttamattoman vanhanaikaiselta, mutta myös ihanan kiireettömältä – oikein hyvällä tavalla.
Muistan 1990-luvun vielä suhteellisen kiireettömänä aikana työelämässä. Toki media-alalla vipinää riitti silloinkin ja deadlinet olivat armottoman tiukat. Tekemistä oli niin paljon kuin jaksoi tehdä.
Mutta silloin ei ollut samalla tavalla kiire kuin nyt.
Työelämässä on hallittava valtava määrä erilaisia asioita ja tietoa pyörii ympärillämme moninkertaisesti verrattuna parinkymmenen vuoden takaisiin aikoihin. Silloin kun toimeksianto tulee, ollaan jo valmiiksi muutamia askelia myöhässä.
Ja samaan aikaan kun on kiire käytetään hirvittävän paljon aikaa kaikenlaiseen turhaan: ihmisiä ajatetaan paikasta toiseen useita tunteja päivässä, vaikka sama asia hoituisi kotityöhuoneen läppäriltä Skypen kautta.
Päivityksiä ja kirjautumisia on jo tehtävä työnkin puolesta niin moneen paikkaan, että tahtoo mennä hieman säntäilyksi. Osa jatkaa digitaalista elämää vielä vapaallakin. Ruudusta on tullut kuningas, joka vie aikamme ja voimamme.
Tekniikka on hyvä renki, mutta huono isäntä.
Kärsimme kiireestä, mutta emme välttämättä saa mitään aikaan. Ei jää aikaa enää ajatella. Väsyneet aivot eivät keksi uusia ideoita. Huonokuntoisesta tietotyöläisestä ei kohta ole enää mitään iloa kenellekään.
Kultaisella 90-luvulla kokeilin kerran henkilökohtaista tuottavuusloikkaa. Aloitin työt itselleni parhaiten sopivaan ajankohtaan – eli heti aamusta. Työskentelin niin kauan kuin jaksoin, mutta erittäin intensiivisesti ja tehokkaasti.
Alkuiltapäivästä pidin ruokatauon ja lähdin lenkille. Lenkin jälkeen tein enää vain kiireisimmät ja välttämättömimmät työasiat. Työpäivä lyheni tuntuvasti, mutta laskutus lisääntyi. Yrittäjyydessä on puolensa.
”Luovuutta voi olla paikallaanpysyminen silloin kun kaikki muut juoksevat trendien perässä yhteen ja samaan, väärään, suuntaan. Luovuutta on pysähtyä. Ajattelemaan.” (Koski & Tuominen 2004, 28.)