Olen tehnyt työurallani erittäin paljon etätöitä. Käsi sydämellä voin vakuuttaa, että tehokkaimmat työpäiväni olen työskennellyt etänä – kotona ja yksin. Etätyöskentelyni kulta-aikaa olivat yrittäjävuodet. Silloin en ollut tilivelvollinen tekemisistäni kenellekään – sain valita ajan ja paikan itse, AINA.
Piristystä työpäiviini hain hiihto- tai kävelylenkeillä aamuisin tai keskipäivällä – joskus jopa päivän päätteeksikin. Lenkkini olivat arkipäivän innovointia parhaimmillaan. Välillä ideoita pursusi lenkin aikana siihen tahtiin, että olisi pitänyt olla nauhuri tai muistivihko mukana.
Kun ajattelet enemmän, sinun tarvitsee tehdä vähemmän.
Kun teet vähemmän, saat aikaan enemmän.
(Koski ja Tuominen 2004, 110.)
Tänään aloitin jälleen päiväni pitkästä aikaa hiihtolenkillä. Vaikka olenkin nykyisin palkansaajana, en koe tehneeni syntiä. Tietenkään en kirjannut ladulla viettämääni aikaa työtunneiksi. En edes harkinnut, vaikka pohdinkin ratkaisua yhteen jos toiseenkin työhöni liittyvään haasteeseen. Ja löysinkin niitä.
Aurinkoisella ladulla osoitin muutaman myötätuntoisen ajatuksen niille, jotka pendelöivät työpaikalleen yli sadan kilometrin päähän. Mielestäni on järkyttävää ajanhukkaa ajattaa ihmisiä useita tunteja päivässä esimerkiksi kokousten takia – käytössämmehän on hyvä valikoima digitaalisia kokous- ja neuvottelumahdollisuuksia.
Miksi kokouksiin ei voisi osallistua omalta kotikoneeltaan? Työnantajalta tulisi pikemminkin saada bonuspisteitä siitä, että työntekijä käyttää liukkailla talviteillä ajelun sijaan tuntinsa ulkoliikuntaan. Näillä ratkaisuilla tukee kestävää kehitystä – ja jaksaa enemmän.
Etätyö nostetaan esille juhlapuheissa, mutta silti työetiikkamme jotenkin alitajuisesti paheksuu sitä. Ja kuitenkin elämme 2000-lukua, digitaalistunutta aikakautta, jonka pitäisi tarjota erilaisia mahdollisuuksia työn tekemiseen.
Työsarkaa riittää.
Teksti & kuvat: Heli Antila
Ajatuksia viestinnästä - ja vähän muustakin 